Me espoolaiset olemme saaneet uuden koira-aitauksen Viherkallioon. Paikka on metsäinen ja hyvä, autonkin saa tarvittaessa parkkiin lähelle. Aitauksessa on omat puolet isoille ja pienille koirille.

Mutta milloinkahan nämä aitaukset osataan tehdä niin, että ajoportti ei olisi rinteessä ja se edes hidastaisi pikkukoiran ulosmenoa.

Löysin muuten sattumalta Salme Mujusen vuosi sitten Koiramme lehdessä ilmestyneen artikkelin koirarotuharrastuksen kääntöpuolesta . Salme kertoi saaneensa kirjoituksestaan poikkeuksellisen paljon positiivista palautetta. Salmen haastattelupyyntö toissakeväänä oli alku tällekin blogille.

Olen alkanut kymmenen vuoden tauon jälkeen taas kuntosalikäynnit. Käynneistä on sekin ilo, että on mukavasti aikaa pohtia kaikennäköistä. Eilen aloin tosissani miettiä koirarotujen geenipohjan laventamista rotujen sisällä.

Tässä puree teoriassa se, että mahdollisimman moni koirayksilö rodun sisällä olisi mukana jalostuksessa. Simppeliä teoriassa, käytäntö lienee vaikeampi. Käytännössä lienee kohtuutonta edellyttää, että narttujen omistajat alkaisivat koiranpentujenmummoiksi tai liisaisivat koiriaan varsinaisille kasvattajille, liittyyhän raskauteen ja synnytykseen aina jonkinlaisia riskejä.

Urosten omistajat sen sijaan olisi saatava liikkeelle, mutta kuinka moni kotiuroksen omistaja olisi kiinnostunut antamaan koiransa astutukseen? Miten heidät (tai siis meidät) saisi mukaan geenitalkoisiin?

Oman rotuni tilannetta ei yhtään helpottanut se, että silmätarkastus täytyy olla tehtynä puolen vuoden sisällä astutuksesta entisen vuoden sijaan. Olen joskus miettinyt mikä todellinen hyöty tästäkin on.

Toki teoriassa hyöty on täysin selvä: saadaan vielä viimeisen puolen vuoden aikana ilmaantuneet lasiaisvuototapaukset kiinni. Käytännössä todennäköisyys, että lasiaisvuoto sattuu juuri tuon puolen vuoden, mutta ei edellisen puolen vuoden aikana, on aika pieni. Jos tarkastuksessa on käyty esimerkiksi 7 kk sitten, moni miettii viitsiikö mennä taas uudestaan ja sanoo nartun puhemiehelle että hanki joka toinen.

Myös polvet olisi hyvä olla tarkastettu ja mikä nyt onkaan rodun arka kohta, lonkat vai nilkat.

Uroksen omistajan on täytynyt viedä koiransa sen verran näyttelyyn, että se tunnetaan rodussa jollain lailla ja mielellään sillä täytyisi olla EH-näyttelyssä.

Sitten olisi hyvä olla perillä potentiaalisesta nartusta. Hyvä sääntö on että koiraansa ei pitäisi antaa astutukseen, jos pennusta ei luule tulevan niin hyviä, että itsekin ottaisi mielellään yhden niistä.

Moni pitää rajoituksena koiran omistajan oletetun luonteen. Kun muistaa rotujärjestöjen piirissä vellovan juorujen ja pahan puheen määrän, niin sopivia omistajaluonteita ei taida paljon löytyä. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että astutuksessa ovat koirat, ei omistajat ja useimpien ihmisten kanssa tulee toimeen sen lyhyen tarpeellisen hetken, jos vain yrittää.

Sitten vielä pitää nähdä se vaiva, että täytyy olla uroskoiran kanssa kiinni saatavilla, kun nartulla on juoksut ja tärppipäivät. Narttuhan on se joka matkustaa. Ei siis ihme että moni uroksen omistaja ei vaivaudu. Kuitenkin olisi tärkeää saada kotiurokset mukaan että geenit ei mene hukkaan.

Kasvattajat ovat tässä avainasemassa tuomalla jo koiran luovutusvaiheessa tällainen mahdolllisuus huomioon ja pitämällä uroksia nk. rodun piirissä. ja kun koirapiireissä tyttö kosii ja pojat ovat vain tyrkyllä, kasvattajilla on vastuu siinäkin, että kaivavat esiin niitä kotien uroskoiria ja käyttävät näitä. Täytyisi vain tietää, ketä löytyy ja mistä. Monessa rodussa on uroslista, josta valkata sopiva sulhanen. tyypillisesti niissäkin listoissa on vain näyttelymenestyneitä, jotka tunnetaan muutenkin.

Rotujärjestöillä on myös tärkeä rooli siinä, että rotujärjestön liepeillä on mukava olla ja porukka on mielellään mukana geenitaloissa.