Web 2.0 on antanut aivan uusia työvälineitä yhteisölliseen tiedon tuottamiseen ja julkaisemiseen (wikit ja blogit) sekä myös vaihtoyhteisöihin (MySpace, Flickr). Second life vie yhteisöllisyyden vielä pidemmälle: Voimme toimia yhdessä muiden kanssa virtuaalimaalmassa ja suunnitella sinne omat hahmomme, pitää esitelmiä, suorittaa hankintoja jne.

Verkkoyhteisöjen paras puoli on samanmielisten ja samoja asioita harrastavien kohtaaminen maailman laajuisesti, on kyse retkimelonnasta tai atomin pilkkomisesta.

Yhteisöllisyys ei toki ole uuden webin tuoma uusi juttu, vaan yhteisöllisyyttä on harrastettu pitkään jo "vanhan webin" aikana keskusteluryhmissä ja chateissä.

Suomessa toimii noin puolentusinaa yleistä palstaa, jossa koirista voi keskustella toisen koiraharrastajan kanssa sekä lisäksi kaikki rotupalstat, harrastuslajikohtaiset palstat ja yleispalstat, joissa aina löytyy koira-aiheisia ketjuja. Itse huomasin eilen keskustelevani koirista puutarhapalstalla ja puutarhasta koirapalstalla.

Ajatus virtuaalisesta lemmikkipalstasta, jossa keskustelemme syvällisesti koirankasvatuksesta ja hahmomme mukana kulkee omat lemmikkimme virtuaalisena, on aika houkutteleva. Mutta, mutta: Tuohon virtuaalimaailmaan liittyminen on (ainakin toistaiseksi) aivan toisen tason ponnistus kuin rekisteröityminen keskustelupalstalle. Ohjeita täytyy lukea sivukaupalla ennenkuin ymmärtää edes mistä päästä täytyy lähteä liikkeelle. Mitkään vanhat tutut webbikonventiot eivät enää riitä, koska maailma on niin paljon monimutkaisempi.

Toinen "mutta, mutta" - asia on se, että yhteisöllisissä järjestelmissä (niinkuin verkkosivustoilla yleensäkin) sisältö on se varsinainen ja oikea substanssi, kaikki muu on sen substanssin löytämistä varten rakennettua ja sen ympärille koottua käyttäjäkokemusta palvelevaa sälää. En vähättele kokemuksellisuutta järjestelmissä mitenkään, päinvastoin. Mutta pelkkä ihqu ulkokuori ei riitä kovin pitkälle.

Ja sen sisällön luomme me, käyttäjät, yhteisömme jäsenet, ihan itse. Tällä sisältöpuolella rakennamme kahta asiaa: yhteisön ilmapiiriä ja sitten sitä varsinaista substanssia.

Ilmapiiriin vaikuttaa sekä moderointikulttuuri (jonka olisi syytä olla tasapuolisesti tiukahko) että kirjoittajat ja jopa se asia, joka kirjoittajia yhdistää: puutarhaihmiset ovat huomattavasti sopuisampia kuin koiraihmiset ja nuorten naisten kansoittamat palstat kyräilevämmin epäsopuisia kuin nuorten miesten.

On myös syitä, joille kirjoittajat eivät voi oikein mitään parhaalla tahdollaankaan. Palstat tuovat yhteen ihmisiä, jotka eivät IRL koskaan tulisi jutelleeksi keskenään. Eri ikäisiä, eri sosiaaliryhmien edustajia, eritasoisesti koulutettuja. Tämä on periaatteessa erittäin erinomainen asia ja on käytännössäkin, jos se vain toimii. Ja toimiihan se, jos palstalaisia yhdistävä asia on sillälailla tarpeeksi voimakas, että se sitoo yhteisön yhteen. Usein palstoilla tapaa erilaisuuden pelkoa, joka on voimakkaampi asia käytännössä kuin äkkiä uskoisi.

Koirat, edes saman rodun koirat, eivät tunnu olevan tarpeeksi voimakas syy olla yhteydessä. Ainakin koirapalstat ovat siitä riitaisammasta päästä. Ehkä koiraihmiset ovat tavallista tunteellisempaa porukkaa ja tämä vaikeuttaa kanssakäymistä.


Mitä tulee tuohon substanssiin eli asiasisällön arvoon, se on hyvin kirjava. Neuvot pulaan joutuneille voivat olla yhtä hyvin täyttä huuhaata kuin asiallisia toimivia neuvoja. Yhtä vakuuttavasti kerrottuna. Tässä korostuu se vanha hyvä ohje, että verkossa vastuu on aina lukijalla, jonka täytyisi osata erottaa asiaohjeet niistä muista. Lukijan olisi pidettävä myös mielessä ainakin koirapalstojen konservatiivisuus. Opit ja tieto, jotka muualla ovat lyöneet itsensä jo läpi, tuomitaan helposti haihatteluksi ja viestintuoja tapetaan tai ainakin yritetään vaimentaa.

Amerikkalaiset tutkimukset ovat todenneet että kuluttajat uskovat parhaiten toista kuluttajaa ja niin melkein jokaisen kaupallisen innovaation tuloon liittyy keskustelupalsta, jossa tuotteesta voi keskustella. Parhaimmillaan joku tuotteen suunnittelijoista on mukana keskustelussa ja kritiikin kohteeksi joutuvat asiat keskustellaan läpi palstaporukan kanssa ja viedään sitten tiedoksi kehittäjille, jotka ottavat palautteen tosissaan.

Koskas tähän päästäisiin rotupalstoilla ja rotuyhdistyksissä?

Geenitutkimuksen nopea kehitys vuosikymmenen aikana on vauhdittanut eläinlääketieteellistä tutkimusta. Etenkin perinnöllisten sairauksien tutkiminen on harpannut reippaasti eteenpäin. Eläinten, etenkin koirien perinnöllisten sairauksien tutkiminen auttaa ihmislääketiedettä ja ilmeisesti myös päinvastoin, olemmehan me ihmisetkin 89 prosenttisesti kirahveja, vai mitenkä se olikaan. Koira on siis ihmisen jälkeen perimältään sairain otus maapallolla, sanoo Hannes Lohi.

Aiempi koiranterveyden jalostuskäsitys lähti siitä yksinkertaisesta ja maalaisjärjenkin mukaisesta toimintatavasta, että sairaudet eristetään sisäsiittoisuudella tai edes välttämällä linjoja, joissa sairautta saattaa esiintyä. Pienentämällä koiran geenien vaihtelua jää pois sairaatkin geenit.
Seuraus tästä on ollut muiden geenivirheiden tihentymä sisäsiittoisissa koirissa. Eli kun on vältelty yhtä sairautta ollaan saatu kymmenen muuta tilalle.

Kaikkien tieteiden ongelma on uuden tiedon levittäminen käytäntöön - teollisuuteen niin kuin teknisten tieteiden piireissä sanotaan. Asiaa edistää rivitutkijoiden kurjat palkat, siis se, että tieteestä valuu kokoajan henkilöitä yrityspuolelle ansaitsemaan tiedollaan.

Koirapuolella kasvattajat ovat amatöörejä. Amatööriys ei sinänsä ole puute, kunhan pystyy ja ennen kaikkea haluaa seurata missä mennään. Tutkimustiedon suora tulkinta tieteellisistä kirjoituksista ei ole ihan helppoa amatöörille, mutta kansankielellä kirjoitettuja tekstejä löytyy esimerkiksi HETI ryn sivustoilta ja tilaisuuksista ja Hannes Lohelta . Itse olen erityisesti pitänyt Katariina Mäen teksteistä, joihin löytyy linkkejä HETI ryn sivuilta.

Tietoa siis on, jos sitä halutaan ottaa vastaan. Kaiken tiedon levittämisen ongelma millä tahansa tieteen alueella on kuitenkin vanha kunnon NIH (Not Invented Here) eli ihmisen kyvyttömyys uskoa jotain muuta kuin mihin hän on vuosikymmeniä uskonut. "Olen kasvattanut 20 vuotta, turha tulla selittämään mulle mitään, jos ei itse ole kasvattanut yhtään pentuetta. Kaikki sanoo että mulla on komeita koiria, ei ne mitään sairaita voi olla."

Geenitutkimus antaa siis mahdollisuuden siihen että 3-5 sukupolven päästä koiramme olisivat terveempiä. Mutta auttaako tiede ja hyvä tahto, jos kasvattajat eivät tule sankoin joukoin mukaan?

Näenkin silmissäni vision viidenkymmenen vuoden päähän, missä Suomessakin on kahdenlaisia koiria: ammattimaisesti kaikella eläinlääketieteen ja perinnöllisyystieteiden osaamisella tehdyt uusrodut ja sitten monirotuisten kotikoirien joukon. Ensin mainittuja saa ostaa kalliilla hinnalla, myös monirotuisten arvo on noussut. Rotukoira on silloin todella elitistinen perheenjäsen.

Arvostan itse yli kaiken suomalaisten pienkasvattajien tapaa kasvattaa pennut kotioloissa. Pennut ja hoidetaan ja sosiaalistetaan yksilöllisesti. Kasvattaja tuntee narttujensa luonteen perinpohjaisesti kotikoirina ja pentujenkin sopivuus erilaisiin koteihin ja harrastuksiin alkaa näkyä, kun niiden kanssa elää.


Siksi tämä visio ei ole kovin miellyttävä, mutta toki parempi kuin rotukoirien häviäminen kokonaan. Ja kun on puute jostain ja maksukykyisiä asiakkaita, on aina markkinarakokin. Ja joku, joka sitä hyödyttää ja pystyy palkkaamaan palkaansa siinä vaiheessa jo turhautuneita tutkijoita töihin.