Aika taitaa olla ajamassa rotujärjestöjen ohi. Tai ehkä ei sentään. Rotujärjestöjä tarvitaan sellaiseen virallisiin toimiin kuin tuomarikoulutuksiin, jalostajakoulutuksiin, yhteydenpitoon kennelliittoon, jalostustoimikuntien kodeiksi ja mitä kaikkia lieneekään.


Nyt kun liikeala, tutkimusyhteisöt, harrastajat, ammatti-ihmiset ja muu väki alkavat olla varsin pitkällä verkottumisessa ja kontaktilinkistöjen luomisessa, on koiraväki alkanut hiffata ne mahdollisuudet, mitä verkottuminen rotujärjestöjen ohitse antaakaan. Kautta aikojen ihmiset ovat muodostaneet tuttujen renkaita, mutta 2000 -luvun verkottuminen on järjestyneempää, kirjallisempaa, "oikeampaa" ja ennenkaikkea vähemmän hierarkkista.

Kun geenipohjan laajentaminen on monessa rodussa tärkeää, olisi kasvattajien hyvä tuntea nekin mahdollisuudet, joita kotikoiraurokset antavat. Perinteisesti uroksia on katseltu "sillä silmällä" näyttelyissä, mutta suomalaiset koirat jakautuvat niin moniin näyttelyihin (onko muualla maailmassa näin monia näyttelyitä kuin Suomessa?), ei läheskään jokaista potentiaalista urosta näe koskaan, vaikka tuo kävisikin näyttelyissä. Ja osa hyvien koirien koirien omistajia ei koskaan käy näyttelyissä.

Systeemihän pelaa perinteisesti niin, että rodun kuin rodun kasvattajissa on kokeneempia ja aloittelevampia, aloittelevat kasvattajat turvautuvat näiden apuun, kun etsivät sopivaa sulhasta. Tässä monet kokeneemmat kasvattajat politikoivat aikalailla, eikä aina kysyjän eduksi.

Kun mennään maan rajojen yli, on sopivien sulhasen etsintä jo aikalailla mutu-hommaa, pelaa sillä systeemillä että joku on kuullut että joku on nähnyt että jossain on hyvä koira.

Verkottukaamme siis!

Lupasin kirjoittaa tällä kertaa kyselyistä ja niiden tekemisestä, mutta koirille varattu aivolohko pyörii nyt aikalailla koiratappeluissa. Tuo BBCn dokumentti pittien käyttämisestä koiratappeluissa Englannissa ja Suomessakin ei sinänsä aiheuttanut mitään järkyttymistä tällaisessa täti-ihmisessä, jonka usko ihmisiin on samaa luokkaa kuin Miss Marplella. Sitäpaitsi koirapalstoilla on ajat sitten kerrottu, että Suomessa on koiratappeluita harrastava piiri, ja asioita junailemassa yllättävän tuttukin nimi. Dokumentin paljastukset siis ainoastaan näyttävät vahvistavat sen, mihin oli uskonut jo ennestään. Dokumentti on katsottavissa BBC:n sivuilla.

Ihmisiä ei pidä tuomita ennen kuin poliisi on tutkinut, syyttäjä syyttänyt, oikeus on tehnyt päätöksensä ja antanut tuomionsa pitäviin todisteisiin nojautuen. Tässä ei siis enempää itse mahdollisista tappeluista, mahdollisista koirien salakuljetuksesta, mahdollisista asiakirjojen väärennöksestä tai muusta niihin liittyvästä.

Suomessa toimii kaksikin yhdistystä, jotka levittävät amerikanpitbullterrieriin liityvää tietoa SATHY ry ja Suomen pitbull-yhdistys ry. joista edellisen keskushenkilöihin kumpikin dokumentissa mainituista suomalaisista kuuluu tai on kuulunut. Suosittelen tutustumista heidän keskustelupalstaansa. On nimittäin parempi etten kommentoi juttuja, vaan tutustutte heidän päällimmäisiin tuntoihinsa ihan itse.

Monessa maassa on kielletty poliittisten päättäjien vaarallisiksi luokittelemat rodut. Näin mm. Iso Britaniassa. Suomessa rodut ovat sallittuja, mutta koiratappelut eivät. Niitä ei ole erikseen mainittu laissa kielletyksi, mutta koiratappelut täyttävät eläinsuojelurikoksen laissa nimetyt tunnusmerkit.

BBCn dokumentin mukaan lailla ei ole Britannissa ollut vaikutusta, vaan kiellettyjä koiria on runsaaasti edelleen. Tällaisen lain ongelma on siinä, että koiriansa hyvin pitävät, hyvin kouluttavat kansalaiset joutuvat luopumaan rakkaista perheenjäsenistään, mutta kiellettyjen koirien vähemmän lainkuuliaisilta omistajilta koiria ei saada pois.

Moni sanoo Suomessa, että rotujen kieltäminen on väärin, koska saa mäyräkoirankin koulutettua agressiiviseksi tappelijaksi. Varmasti (ainakin melkein) minkä tahansa koirarodun edustajan saa agressiiviseksi, mutta mäyräkoiralla ja näillä taistelukoirilla on muutama ratkaiseva ero, joita voisi hieman kärjistäen verrata linkkuveitseen ja konetuliaseeseen. Linkkuveitselläkin voi saada pahaa jälkeä aikaan, mutta silti antaisin minua uhkaavan ihmisen käteen mieluummin linkkuveitsen kuin konetulisaseen.

Kannattaa kuitenkin muistaa että koira ei ole paha - ihminen kyllä.

Tähän elokuulle muutama haja-ajatus koiranäyttelyistä. Itsellä on nimittäin täysin ambivalentti suhtautuminen niihin. Teoriassa varsin kielteinen, käytännössä noh. onhan ne kivoja. Syyskuulle on taas ilmoittautuminen vetämässä, että kun saataisiin vielä se yksi sertti, niin molemmat kundit olisivat muotovalioita. Sitten se loppuu. Ehkä. Toivottavasti. Luulisin.

Käyn itse näyttelyissä noin 2 kertaa vuodessa koiran kanssa ja 0-1 kerran ilman koiraa. Koiran kanssa käyn vain ja ainostaan voittaakseni sertin. Silloin en ole siellä tapaakseni tuttuja, vaan pyrin keskittymään suoritukseen.Silloin, kun haluan seurustella muiden rotuharrastajien kanssa täyspainoisesti, en ota koiria mukaan. Koirat ja suunsoitto haittaavat toisiaan.

No mitä niillä serteillä sitten? Kyse on aikalailla velvollisuuden tunnosta kasvattajia kohtaan, joka eivät ole edellyttäneet näyttelyissäkäyntiä, mutta kun on saanut sattumalta hienonnäköiset koirat tuntuu, että on kohtuullista saada niille hieno etuliite nimeen ja sitä kautta meriittejä kasvattajille. Ja onhan se kiva leveillä menestyksellä koirapuistossa.

Keskutelupalstalla kysyttiin, mitä iloa tai etua tai hyötyä on koiran käyttämisestä näyttelyssä. Tässä kooste esiintulleista hyödyistä:
1. Voi saada uusia ystäviä, tutustuu lajin harrastajiin, tapaa tuttuja
2. Näyttelyt kertoo mihin suuntaan kasvattajan jalostustyö on menossa
3. Saa ulkopuolisen arvion omasta koirastaan
3. Rahat menee muuhun kuin viinaan ja tupakkaan
4. Mahdollisuus koiratarvikeshoppailuun
5. On koiran kanssa
6. Saa kirjavan nipun erivärisiä muovinauhuja, ja mahdollisesti hirvittävän ruusukkeen ja vielä kamalamman pokaalin.
7. Menestyminen on kivaa.

Yleensä näissä keskusteluissa tähdennetään kohtia 1 - 3. Kuitenkin enemmän kuin tuomarinlausunnoista (joita sivulliset eivät yleensä näe), oppii kokeneen kasvattajan vieressä istumisesta ja kommenteista samalla kun koira toisensa jälkeen tekee kierroksen. Näin ainakin minä olen oppinut. Ja tuomareissakin on hyviä ja vähemmän hyviä. On sellaisia, joiden edessä täytyy purra huultaan että ei huomauttaisi että on itse saanut oman rodun tuomarointikoulutuksen rodun kotimaassa, mutta sinä et näköjään. Ja on fiksuja, asiaanpaneutuvia, ja sellaisia asioita huomaavia, jotka ovat itselle ihan uutta, mutta tosia.

Tuo kohta 7 ohitetaan monesti. Kuitenkin, siinä lienee koko homman juju: Se adrenaliinin ja
endorfiinin ja ties minkä hyvää oloa tuottavan välittäjäaineen yhdistelmä, joka aivoissamme erittyy voiton hetkellä, voi aiheuttaa riippuvuutta. Eli siis voittaminen on kivaa.

Ensi kuun vaihteessa yritän pakottaa itseni asiapohjalle, eli kirjoittaa kyselyistä ja miten ne kannattaisi tehdä. Rotuyhdistyksethän kyselevät tavan takaa jotain ja tällainen kyselyjen tekoa opettava ihminen narskuttaa hampaitaan, kun taas ei olla osattu.

Narinan ja napisemisen sijaan ojennan teille alkavan heinäkuun kunniaksi kuvan yhdestä piharuusuistani. Kyseessä on pensasruusu "merkkiä" Tunnelitie.

Miellyttävää lomaa kaikille, joilla loma on, niin lemmikeille kuin lemmikkien omistajille.

immi

Web 2.0 on antanut aivan uusia työvälineitä yhteisölliseen tiedon tuottamiseen ja julkaisemiseen (wikit ja blogit) sekä myös vaihtoyhteisöihin (MySpace, Flickr). Second life vie yhteisöllisyyden vielä pidemmälle: Voimme toimia yhdessä muiden kanssa virtuaalimaalmassa ja suunnitella sinne omat hahmomme, pitää esitelmiä, suorittaa hankintoja jne.

Verkkoyhteisöjen paras puoli on samanmielisten ja samoja asioita harrastavien kohtaaminen maailman laajuisesti, on kyse retkimelonnasta tai atomin pilkkomisesta.

Yhteisöllisyys ei toki ole uuden webin tuoma uusi juttu, vaan yhteisöllisyyttä on harrastettu pitkään jo "vanhan webin" aikana keskusteluryhmissä ja chateissä.

Suomessa toimii noin puolentusinaa yleistä palstaa, jossa koirista voi keskustella toisen koiraharrastajan kanssa sekä lisäksi kaikki rotupalstat, harrastuslajikohtaiset palstat ja yleispalstat, joissa aina löytyy koira-aiheisia ketjuja. Itse huomasin eilen keskustelevani koirista puutarhapalstalla ja puutarhasta koirapalstalla.

Ajatus virtuaalisesta lemmikkipalstasta, jossa keskustelemme syvällisesti koirankasvatuksesta ja hahmomme mukana kulkee omat lemmikkimme virtuaalisena, on aika houkutteleva. Mutta, mutta: Tuohon virtuaalimaailmaan liittyminen on (ainakin toistaiseksi) aivan toisen tason ponnistus kuin rekisteröityminen keskustelupalstalle. Ohjeita täytyy lukea sivukaupalla ennenkuin ymmärtää edes mistä päästä täytyy lähteä liikkeelle. Mitkään vanhat tutut webbikonventiot eivät enää riitä, koska maailma on niin paljon monimutkaisempi.

Toinen "mutta, mutta" - asia on se, että yhteisöllisissä järjestelmissä (niinkuin verkkosivustoilla yleensäkin) sisältö on se varsinainen ja oikea substanssi, kaikki muu on sen substanssin löytämistä varten rakennettua ja sen ympärille koottua käyttäjäkokemusta palvelevaa sälää. En vähättele kokemuksellisuutta järjestelmissä mitenkään, päinvastoin. Mutta pelkkä ihqu ulkokuori ei riitä kovin pitkälle.

Ja sen sisällön luomme me, käyttäjät, yhteisömme jäsenet, ihan itse. Tällä sisältöpuolella rakennamme kahta asiaa: yhteisön ilmapiiriä ja sitten sitä varsinaista substanssia.

Ilmapiiriin vaikuttaa sekä moderointikulttuuri (jonka olisi syytä olla tasapuolisesti tiukahko) että kirjoittajat ja jopa se asia, joka kirjoittajia yhdistää: puutarhaihmiset ovat huomattavasti sopuisampia kuin koiraihmiset ja nuorten naisten kansoittamat palstat kyräilevämmin epäsopuisia kuin nuorten miesten.

On myös syitä, joille kirjoittajat eivät voi oikein mitään parhaalla tahdollaankaan. Palstat tuovat yhteen ihmisiä, jotka eivät IRL koskaan tulisi jutelleeksi keskenään. Eri ikäisiä, eri sosiaaliryhmien edustajia, eritasoisesti koulutettuja. Tämä on periaatteessa erittäin erinomainen asia ja on käytännössäkin, jos se vain toimii. Ja toimiihan se, jos palstalaisia yhdistävä asia on sillälailla tarpeeksi voimakas, että se sitoo yhteisön yhteen. Usein palstoilla tapaa erilaisuuden pelkoa, joka on voimakkaampi asia käytännössä kuin äkkiä uskoisi.

Koirat, edes saman rodun koirat, eivät tunnu olevan tarpeeksi voimakas syy olla yhteydessä. Ainakin koirapalstat ovat siitä riitaisammasta päästä. Ehkä koiraihmiset ovat tavallista tunteellisempaa porukkaa ja tämä vaikeuttaa kanssakäymistä.


Mitä tulee tuohon substanssiin eli asiasisällön arvoon, se on hyvin kirjava. Neuvot pulaan joutuneille voivat olla yhtä hyvin täyttä huuhaata kuin asiallisia toimivia neuvoja. Yhtä vakuuttavasti kerrottuna. Tässä korostuu se vanha hyvä ohje, että verkossa vastuu on aina lukijalla, jonka täytyisi osata erottaa asiaohjeet niistä muista. Lukijan olisi pidettävä myös mielessä ainakin koirapalstojen konservatiivisuus. Opit ja tieto, jotka muualla ovat lyöneet itsensä jo läpi, tuomitaan helposti haihatteluksi ja viestintuoja tapetaan tai ainakin yritetään vaimentaa.

Amerikkalaiset tutkimukset ovat todenneet että kuluttajat uskovat parhaiten toista kuluttajaa ja niin melkein jokaisen kaupallisen innovaation tuloon liittyy keskustelupalsta, jossa tuotteesta voi keskustella. Parhaimmillaan joku tuotteen suunnittelijoista on mukana keskustelussa ja kritiikin kohteeksi joutuvat asiat keskustellaan läpi palstaporukan kanssa ja viedään sitten tiedoksi kehittäjille, jotka ottavat palautteen tosissaan.

Koskas tähän päästäisiin rotupalstoilla ja rotuyhdistyksissä?

Geenitutkimuksen nopea kehitys vuosikymmenen aikana on vauhdittanut eläinlääketieteellistä tutkimusta. Etenkin perinnöllisten sairauksien tutkiminen on harpannut reippaasti eteenpäin. Eläinten, etenkin koirien perinnöllisten sairauksien tutkiminen auttaa ihmislääketiedettä ja ilmeisesti myös päinvastoin, olemmehan me ihmisetkin 89 prosenttisesti kirahveja, vai mitenkä se olikaan. Koira on siis ihmisen jälkeen perimältään sairain otus maapallolla, sanoo Hannes Lohi.

Aiempi koiranterveyden jalostuskäsitys lähti siitä yksinkertaisesta ja maalaisjärjenkin mukaisesta toimintatavasta, että sairaudet eristetään sisäsiittoisuudella tai edes välttämällä linjoja, joissa sairautta saattaa esiintyä. Pienentämällä koiran geenien vaihtelua jää pois sairaatkin geenit.
Seuraus tästä on ollut muiden geenivirheiden tihentymä sisäsiittoisissa koirissa. Eli kun on vältelty yhtä sairautta ollaan saatu kymmenen muuta tilalle.

Kaikkien tieteiden ongelma on uuden tiedon levittäminen käytäntöön - teollisuuteen niin kuin teknisten tieteiden piireissä sanotaan. Asiaa edistää rivitutkijoiden kurjat palkat, siis se, että tieteestä valuu kokoajan henkilöitä yrityspuolelle ansaitsemaan tiedollaan.

Koirapuolella kasvattajat ovat amatöörejä. Amatööriys ei sinänsä ole puute, kunhan pystyy ja ennen kaikkea haluaa seurata missä mennään. Tutkimustiedon suora tulkinta tieteellisistä kirjoituksista ei ole ihan helppoa amatöörille, mutta kansankielellä kirjoitettuja tekstejä löytyy esimerkiksi HETI ryn sivustoilta ja tilaisuuksista ja Hannes Lohelta . Itse olen erityisesti pitänyt Katariina Mäen teksteistä, joihin löytyy linkkejä HETI ryn sivuilta.

Tietoa siis on, jos sitä halutaan ottaa vastaan. Kaiken tiedon levittämisen ongelma millä tahansa tieteen alueella on kuitenkin vanha kunnon NIH (Not Invented Here) eli ihmisen kyvyttömyys uskoa jotain muuta kuin mihin hän on vuosikymmeniä uskonut. "Olen kasvattanut 20 vuotta, turha tulla selittämään mulle mitään, jos ei itse ole kasvattanut yhtään pentuetta. Kaikki sanoo että mulla on komeita koiria, ei ne mitään sairaita voi olla."

Geenitutkimus antaa siis mahdollisuuden siihen että 3-5 sukupolven päästä koiramme olisivat terveempiä. Mutta auttaako tiede ja hyvä tahto, jos kasvattajat eivät tule sankoin joukoin mukaan?

Näenkin silmissäni vision viidenkymmenen vuoden päähän, missä Suomessakin on kahdenlaisia koiria: ammattimaisesti kaikella eläinlääketieteen ja perinnöllisyystieteiden osaamisella tehdyt uusrodut ja sitten monirotuisten kotikoirien joukon. Ensin mainittuja saa ostaa kalliilla hinnalla, myös monirotuisten arvo on noussut. Rotukoira on silloin todella elitistinen perheenjäsen.

Arvostan itse yli kaiken suomalaisten pienkasvattajien tapaa kasvattaa pennut kotioloissa. Pennut ja hoidetaan ja sosiaalistetaan yksilöllisesti. Kasvattaja tuntee narttujensa luonteen perinpohjaisesti kotikoirina ja pentujenkin sopivuus erilaisiin koteihin ja harrastuksiin alkaa näkyä, kun niiden kanssa elää.


Siksi tämä visio ei ole kovin miellyttävä, mutta toki parempi kuin rotukoirien häviäminen kokonaan. Ja kun on puute jostain ja maksukykyisiä asiakkaita, on aina markkinarakokin. Ja joku, joka sitä hyödyttää ja pystyy palkkaamaan palkaansa siinä vaiheessa jo turhautuneita tutkijoita töihin.

Yrityksemme työllistää 16 erittäin korkeasti koulutettua tutkijaa ja suunnittelijaa tekniikan, muotoilun ja käyttäytymistieteiden aloilta. Teimme hiljan ilmapiiritutkimuksen yrityksessämme. Palkkaa saisi (tietenkin) olla enemmän, mutta ilmapiiri oli loistava. Mistä tällainen ilmapiiri syntyy? Se syntyy siitä että jokaisen työpanos tarvitaan, jokaista kunnioitetaan asiantuntijana. Se syntyy tomerasta työntekemisestä ja siitä että firman johto istuu samassa maisemassa kuin työntekijätkin. Johto on koko ajan käytettävissä ja sen kanssa voi jutella kaikesta, kriittisestikin. Kaikilla on myös sama päämäärä, saada firma pärjäämään niin, että leipä on taattu kaikille. Firma on velaton ja kannattava, vaikka sen liiketoiminnan kasvu on 50% vuodessa.

Tein aikoinaan töitä tässä suurista suurimmassa suomalaisessa firmassa. Yksikköni johtajan lempisanontoja oli että jos sinä ja minä ollaan samaa mieltä asioista, toinen meistä on tarpeeton. Tämä toki oli liioittelua, mutta ajatus oli viisas: asioista pitää voida keskustella. Ja sitten panna toimeksi.

En voi välttää kiusausta verrata hyvin menestyviä firmoja ja rotuyhdistyksiä toisiinsa. Onko olemassa rotuyhdistyksiä, joiden toiminnassa käytetään maksimaalisesti jäsenten osaamista rodun hyväksi?

Njaa.

Yksi yhdistystyyppi on nk. kituva malli, jossa yhdistyksen johtoon ja erilaisiin vapaaehtoisvirkoihin saadaan nihkeästi ihmisiä. Vähät yhdistysaktiivit ajavat itseään loppuun, muut eivät piittaa. Apua otettaisiin mielellään, mutta sitä ei irtoa jäsenkunnasta. Toimitaan siis sen vain puoliksi vapaaehtoisen hallituksen ja muutaman muun satunnaisen vapaaehtoisen aivoin. Yhdistyksellä ei ole yhdistyksen jäsenten erottamisproseduuria, koska sitä ei tarvita, mutta säännöissä saattaa olla maininta että maksamattomat jäsenmaksut ovat erottamisen perusta.

Toinen yhdistystyyppi on nk. amerikkalais-stalinistinen malli. Tyyppi syntyy, kun ykköstyypin yhdistyksen johtoon ajautuu itsekkäästi kunnianhimoinen henkilö. Siinä yhdistyksen käytössä ovat hallituksen puheejohtajan ja parin hänen kaverinsa aivot. Yhdistyksen hallitukseen valitaan henkilöitä, jotka ovat joko hallituksen puheenjohtajan kavereitä tai henkilöitä, jotka ovat peesaajia luonteeltaan. Kaikkien luottamushenkilöiden tulee olla yhtämieltä hallituksen päätöksistä, vaikka eivät ole edes kuulleet niistä saatikka olleet tekemässä päätöksiä. Vanhat luottamushenkilöt poistuvat. Asioista ei tiedoteta. Hallitus pidättää itsellään valtuudet erottaa kenet tahansa yhdistyksestä jos se katsoo, että yhdistyksen maine (Lue: heidän maineensa) pilataan. Yhdistyksen keskushahmojen ympärillä on nuorista naisista koostuva hovi, joka mielellään tekee pikkupalveluksia keskushahmoille ja joille ei oikeastaan koskaan kerrota mitään tärkeätä. Koska tässä yhdistyksessä on käytössä lähinnä puheenjohtajan aivot, yhdistys toimii yhtä kapealla osaamisella kuin ykköstyyppi. Saa kuitenkin enemmän aikaiseksi. Hyvässä ja pahassa.

Kolmas rotuyhdistystyyppi on nk. kaksipuoluetyyppi. Tämä tyyppi kehittyy stalinistilais-amerikkalaisesta tyypistä ei-vallassa-olevien liittoutuessa keskenään. Siinä on kaksi melkein tasavahvaa porukkaa, jotka ovat vaihtelevasti hallitusvastuussa. Käytössä on koko hallituspuolueen aivokapasiteetti, mutta siitä menee ylipuolet toisen puolueen kampittamisyritysten torjuntaan. Vastapuolella taas on koko aivokapasiteetti valjastettuna hallitusvastaavien kampitukseen. Kumpikin osapuoli pitää toista aivottomina idiootteina. Asioista tiedotetaan hallitusvastuullisen osapuolen kesken. Yhdistyksestä erottamiseen on luotuna monimutkainen proseduuri, jossa tarvitaan paitsi hallituksen päätös, myös vuosikouksen tietty enemmistö. Toiminnan tavoite on vastapuolen kampittaminen. Toiminta etenee, jos etenee jonkinlaisen kauhun tasapainon vallitessa.

Hyvä rotuyhdistys on kuin hyvä yritys. Toimari eli tässä hallituksen puheenjohtaja on se, joka koordinoi asioita, pitää ne rullaamassa, mutta vastuu on jaettu mahdollisimman monen aivopuoliskon ja monen käsiparin kesken. Yhdistyksen hallituksessa istuu vastuuntuntoinen ja tasavahva, asioista avoimesti keskusteleva porukka, joka myös tiedottaa esityslistoista ja päätöksistä, jolloin jäsenistöstä voidaan lähettää tietoa huomioitavista näkökohdista. Porukalla on yhteinen päämäärä.

Löytyykö tällaista rotuyhdistystä?

Kaipaan rotukoiraa, minkähänlaisen hankkisin? Ostaisinko tonnilla linssiluksaatio-option? Tonnikahdellasadalla epilepsiaoption?

Maanantain 5.2 MOT-ohjelma käsitteli tärkeää asiaa jaksossa Sairaat koiramme - Miten rodunjalostus tuhosi ihmisen parhaan ystävän?. Ohjelmassa ei ollut mitään täysin uutta sille, joka seuraa rotukoirien terveystilannetta Suomessa ja maailmalla, mutta se antoi sysäyksen hyvälle ja asialliselle keskustelulle keskustelupalstoilla ja meileissä. Vaikka keskustelu ei vielä muuta mitään, siinä asenteet lähtevät hiljalleen muuttumaan.

Moitteita on saanut, niinkuin kirjoittajat sanovat, ohjelman sensaatiohakuisuus. Tuota olen jäänut ihmettelemään, koska ohjelma oli erittain asiallinen, mutta asia ohjelman takana on sensaatiomainen. Jos asiasta tehtäisiin ei-sensaatiomainen ohjelma, se menisi luultavasti kaunistelun puolelle.

Toki on niitäkin, jotka moittivat että ohjelmassa esitettiin asiasta vain toinen puoli. Mutta mikä se olisi tässä tapauksessa se toinen, positiivinen puoli? Sekö että on vielä rotukoiria, jotka eivät ole sairaita? Omassa rodussani tällainen positiivinen henki on saanut (ainakin omasta mielestäni) aika kamalan muodon: Kun porukka käy nuoren koiransa kanssa silmätarkastuksessa ja kaikki on kunnossa, siitä ilmoitetaan ja asianomaista onnitellaan. Näin syvälle tappiomielialassa ei sentään saisi vajota. Linssiluksaatio nimittäin puhkeaa selvästi myöhemmin.

Ohjelmassa tuotiin esiin positiivisena vaihtoehtona käyttökoirat. Tuotiin esille, että käyttökoirapuolella jalostus olisi terveellisempää. Käyttöpuolella sairastaminen ei ole kylläkään niin silmiinpistävää, kuin ulkonäköäärimmäisyyksillä, mutta matadorijalostusta ja geenipohjan pienenemisestä aiheutuvia uhkia sillä puolella on yhtälailla. Hyvin metsästävällä ja hyvin vetävällä koiralla voi olla sata jälkeläistä. Jostain shar-peistä näkyy päälle että koira ei voi voida hyvin. Samoin saku takakulmauksineen näyttää säälittävältä. Mutta käyttökoira, jonka immuunipuolustus on romahtanut, näyttää ihan tavalliselta koiralta.

Marjatta Snellmannin haastattelussa käy ilmi, että osa koiranomistajista ja kasvattajista kieltää, ilmeisesti myös itseltään ongelmien olemassa olon ja suuttuvat, kun ne tuo esiin. Kasvatajilla olisi mainio tilaisuus lähteä hiljalleen muuttamaan niitä piirteitä koirissa, jotka näkyvät päällepäin. Kasvattamaan pitempi kuonoisia mopseja ja hankkimaan idästä jalostukseen vähempinahkaisia shar peitä. Kumpaakin tätä itseasiassa tehdään. Ehkä se olisi se positiivinen uutinen.

Koiramaailma on täynnä ihmeellisiä asioita, joita tutkimusmaailmassa ammatikseen ja koiramaailmassa harrastuksekseen samoileva täti-ihminen ei pysty kuin ihmettelemään.

Koirien ympärillä pyörivä maailma muodostaisi kiehtovan tutkimuskohteen kokonaiselle sosiaali- ja yksilöpsykologiselle tutkimussuunnalle, etenkin kun olemme monessa murrosvaiheessa yhtäaikaa:

• Huolestuttavin murros liittyy koirien sairauksiin ja rotujen sisäsiittoisuuteen, joka murentaa hiljalleen koirasukupolvien vastustuskyvyn, lisääntymiskyvyn ja jonka ennustetaan hävittävän koirarodut 30-vuodessa.
• Samanaikaisesti koirat ovat muuttumassa yhä enemmän hyvän olon antajista ja ystävistä suoritusvälineiksi, ja niiden luonteita ja ulkonäköä jalostetetaan sellaisiksi, että ne tuottavat mahdollisimman paljon mainetta omistajalleen ja kasvattajalleen. Tästä seuraa helposti että oma suu on lähempanä kuin pussin suu, eli omien kasvattien pärjääminen voi nousta kasvattajalle tärkeämmäksi kuin koko rodun hyvä
• Kolmas, positiivinen muutos liittyy tasapäiseen tiedottamiseen, sosiaalisiin globaaleihin verkkoihin, jotka eivät kunnioita virallisia organisaatioita. Kun työelämässä ovat jo kaatuneet tiukan hierakkiset käskytyssuhteet, koiramaailmassa ne sinnittelevät sitkeästi.

Rotujyhdistysten sisällä käydään verisiä riitoja, joissa ei likaisia keinojakaan aina kaihdeta, vaikka nyt pitäisi koota kaikki osaaminen ja ymmärrys toimimaan koirien puolesta. Se energia, joka käytetään mudan heittämiseen, pitäisi suunnata rotujen puolesta toimimiseen. Olemme niin vaikeiden asioiden edessä, että pitäisi siirtyä henkilökeskeisyydestä asiakeskeisyyteen. Tärkeämpää pitäisi olla se, MITÄ sanotaan kuin se KUKA sanoo. Valtapelit pitäisi vaihtaa yhdessä toimimiseen.

Tulen pohtimaan näitä koiramaailman kummallisuuksia tässä helmikuussa aloittavassa blogissa akateemisella, mutta toivottavasti rakentavalla kriittisyydellä.

Mielipiteet ja pohdinnat ovat omiani, eikä niistä voi syyttää koirieni kasvattajia, rotuyhdistyksemme hallitusta, miestäni, lapsiani, vanhempiani, ulkomaisia eikä kotimaisia ystäviäni, tasavallan presidenttiä, Jack Baueria eikä YK.n pääsihteeriä.

Ilmiöiden kaikki yhtäläisyyden oman rotuuni, rodun kasvattajiin, rodun piirissä toimiviin yksityishenkilöihin, rotuyhdistykseen sekä rodun sisäisiin skismoihin ovat puhdasta sattumaa, vaikka ne eivät fiktioita olekaan.

-immi-