Yksi luku vielä pitää saada korjattua ja huomenna lähtee kustantajalle 300 sivun kässäri webbisuunnittelusta. Mikä siinä on että tämmöiset vuodenkin mittaiset projektit ovat valmiina edellisenä iltana klo 24.00? Datanoutaja Osku jatkaa seikkailuja kirjan kuvituksessa ja katsotaan saanko kuvittajani piirtämään mukaan seikkailuihin myös heelerin. Hän on puoliksi luvannut.

Viimeiset kaksi kuukautta on päässäni soinut Juicen tekstein "Kun rumba loppuu, siirrän vuoret paikoiltaan, kun rumba loppuu, käyn sohvan nurkkaan istumaan"

Kirja liittyy muutenkin hieman, hyvin hieman, koiramaailmaan. Vedän läpi kirjan kahta case-tapausta, toinen on hyvin hyvin asiallinen ja toinen taas ei. Mietin nimittäin, minkälaisen sivuston olisin joskus halunnut käyttööni, silloin ennen kuin sain kundeille muotovaliotittelit.

Se olisi ollut semmoinen verkkopalvelu, johon voi muun muassa syöttää koiransa kennelnimen ja syntymäpäivän ja rodun ja arvion ERI ja tuloksena ohjelma kertoo missä koiranäyttelyissä on lähiaikoina niitä tuomareita, joilta oman koiran sisarukset ovat saaneet ERIä ja viereen tulee linkit, joilla voi ilmoittautua kuhunkin. Saman tuloksen muuten kyllä saa SKLn KoiraNetistä pienellä taulukoiden veivailulla. Paitsi ilman sitä ilmoittautumista.
---nimim. Ei näyttelyissä turhan takia----

Flammentanz -köynnösruusu kukkii taas.

Hyvää kesää kaikille!

Me espoolaiset olemme saaneet uuden koira-aitauksen Viherkallioon. Paikka on metsäinen ja hyvä, autonkin saa tarvittaessa parkkiin lähelle. Aitauksessa on omat puolet isoille ja pienille koirille.

Mutta milloinkahan nämä aitaukset osataan tehdä niin, että ajoportti ei olisi rinteessä ja se edes hidastaisi pikkukoiran ulosmenoa.

Löysin muuten sattumalta Salme Mujusen vuosi sitten Koiramme lehdessä ilmestyneen artikkelin koirarotuharrastuksen kääntöpuolesta . Salme kertoi saaneensa kirjoituksestaan poikkeuksellisen paljon positiivista palautetta. Salmen haastattelupyyntö toissakeväänä oli alku tällekin blogille.

Olen alkanut kymmenen vuoden tauon jälkeen taas kuntosalikäynnit. Käynneistä on sekin ilo, että on mukavasti aikaa pohtia kaikennäköistä. Eilen aloin tosissani miettiä koirarotujen geenipohjan laventamista rotujen sisällä.

Tässä puree teoriassa se, että mahdollisimman moni koirayksilö rodun sisällä olisi mukana jalostuksessa. Simppeliä teoriassa, käytäntö lienee vaikeampi. Käytännössä lienee kohtuutonta edellyttää, että narttujen omistajat alkaisivat koiranpentujenmummoiksi tai liisaisivat koiriaan varsinaisille kasvattajille, liittyyhän raskauteen ja synnytykseen aina jonkinlaisia riskejä.

Urosten omistajat sen sijaan olisi saatava liikkeelle, mutta kuinka moni kotiuroksen omistaja olisi kiinnostunut antamaan koiransa astutukseen? Miten heidät (tai siis meidät) saisi mukaan geenitalkoisiin?

Oman rotuni tilannetta ei yhtään helpottanut se, että silmätarkastus täytyy olla tehtynä puolen vuoden sisällä astutuksesta entisen vuoden sijaan. Olen joskus miettinyt mikä todellinen hyöty tästäkin on.

Toki teoriassa hyöty on täysin selvä: saadaan vielä viimeisen puolen vuoden aikana ilmaantuneet lasiaisvuototapaukset kiinni. Käytännössä todennäköisyys, että lasiaisvuoto sattuu juuri tuon puolen vuoden, mutta ei edellisen puolen vuoden aikana, on aika pieni. Jos tarkastuksessa on käyty esimerkiksi 7 kk sitten, moni miettii viitsiikö mennä taas uudestaan ja sanoo nartun puhemiehelle että hanki joka toinen.

Myös polvet olisi hyvä olla tarkastettu ja mikä nyt onkaan rodun arka kohta, lonkat vai nilkat.

Uroksen omistajan on täytynyt viedä koiransa sen verran näyttelyyn, että se tunnetaan rodussa jollain lailla ja mielellään sillä täytyisi olla EH-näyttelyssä.

Sitten olisi hyvä olla perillä potentiaalisesta nartusta. Hyvä sääntö on että koiraansa ei pitäisi antaa astutukseen, jos pennusta ei luule tulevan niin hyviä, että itsekin ottaisi mielellään yhden niistä.

Moni pitää rajoituksena koiran omistajan oletetun luonteen. Kun muistaa rotujärjestöjen piirissä vellovan juorujen ja pahan puheen määrän, niin sopivia omistajaluonteita ei taida paljon löytyä. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että astutuksessa ovat koirat, ei omistajat ja useimpien ihmisten kanssa tulee toimeen sen lyhyen tarpeellisen hetken, jos vain yrittää.

Sitten vielä pitää nähdä se vaiva, että täytyy olla uroskoiran kanssa kiinni saatavilla, kun nartulla on juoksut ja tärppipäivät. Narttuhan on se joka matkustaa. Ei siis ihme että moni uroksen omistaja ei vaivaudu. Kuitenkin olisi tärkeää saada kotiurokset mukaan että geenit ei mene hukkaan.

Kasvattajat ovat tässä avainasemassa tuomalla jo koiran luovutusvaiheessa tällainen mahdolllisuus huomioon ja pitämällä uroksia nk. rodun piirissä. ja kun koirapiireissä tyttö kosii ja pojat ovat vain tyrkyllä, kasvattajilla on vastuu siinäkin, että kaivavat esiin niitä kotien uroskoiria ja käyttävät näitä. Täytyisi vain tietää, ketä löytyy ja mistä. Monessa rodussa on uroslista, josta valkata sopiva sulhanen. tyypillisesti niissäkin listoissa on vain näyttelymenestyneitä, jotka tunnetaan muutenkin.

Rotujärjestöillä on myös tärkeä rooli siinä, että rotujärjestön liepeillä on mukava olla ja porukka on mielellään mukana geenitaloissa.

Lakisääteinen keväthiihto tuli taas suoritettua. Lasketettelimme Kilpisjärvellä, Pallaksella ja Levillä. Kundit piipahtivat lisäksi Inarilla. On ylellisyyttä, että voi ajaa campperin rinteen alle, piipahtaa välillä syömässä, ottaa iltapäivänokoset ja painua rinteeseen takaisin. Lajimme on telemark sellaisilla suksilla kuin telemark-sukset olivat ennen vanhaan. Niitä kai pitää sanoa tunturisuksiksi. En ole lajissa hääppönen, niinkuin voi kuvitella tätösestä, joka aloitti lajin vasta yli 50-vuotiaana. No, olen vielä surkeampi nousemaan kapulahissillä ylöspäin, mutta ei siitä sen enempää. Tai no tunnustetaan: Jos joku näki pienen mummelin tekevän puolispagaateja suksilla hissin poistumispaikalla, niin se olin sitten minä.

Roope pohtii elämän tarkoitusta Inarin jäällä

Pallas on sattumalta juuri nyt lehtien otsikoissa. Pallas on aina ollut lempipaikkani juuri siksi että se on, mikä se on, jonkinlainen Levin vastakohta. Toivon hartaasti, että Pallaksestakin ei tehdä uutta Leviä eli pääkaupunkiseudun urbaania etäispesäkettä Lappiin. Jos Muonio haluaa oman rahasamponsa, eikö Olos olisi mitään? Pallas on rauhallinen, viehättävä, tiloiltaan ihan pikkuisen nukkavierukin. Ei houkuttele pääkaupunkiseudun jupahtavaa keskiluokkaa, joka ei tiedä kuinka hyvää ruokaa ravintolassa saa. No, vakavinta Pallasta uhkaavissa rakennushankkeissa on se, että kansallispuisto-statuksella ei ole merkitystä, vaan sitä ollaan uhraamassa yksityiselle voitontavoittelulle. Ja sitä ei Pallaksen luonto kestä. Ja ennakkotapauksena se olisi pelottava.

Siippa iltakävelyllä kundien kanssa Pallaksella

Kävimme ennen aina toukokuussa Kilpiksellä, se vaan ei oikein luonnu enää, lumet ovat loppu tai sosetta. Hiihtoviikon pitäminen aiemmin ei ole sama asia, vaikka lämpötila olisikin kuin ennen toukokuussa. Mikään ei korvaa hiihtoja toukokuun auringossa. Sitä kun alla on pakkaslumi, mutta aurinko lämmittää niin että voi hiihtää T-paidassa. Menetimme samalla Kilpisjärvi elämyksen numero yksi - 'Vain kaksi kalaa' -pilkkikilpailun. Tosin alkoi jo vähän kyllästyttää selittää koirille, että kynnykselle sammuneista suomalaisista tai viereisen mökin katolla ryyppäävästä norjalaisnuorisosta ei kannata välittää.

Roope breikkaa Saanan rinteillä

Myös Kilpisjärvellä tehdään rahaa. Kaikki nurkat alkaa olla täynnä norjalaisten mökkejä, me suomalaiset hiihtäjät emme - myönnän - tuo tarpeeksi rahaa paikkakunnalle. Tosin viikon mökkivuokra ei ole mikään pikkusumma, mutta sen he saavat anteeksi - sesonki Kilpisjärvellä on tosi lyhyt.

Saana ja vain norjaksi myynnissä olevia loma-asuntoja Kilpisjärvellä, alk 980 000 Nkr 42 m2. Näköala suoraan naapurin betoniseinään.

Kaikesta narinastani huolimatta Lappi on aina Lappi, maailman paras paikka hiihtää ja viettää kevätloma. Parin kilometrin päähän asuinpaikastamme täällä Espoossa ollaan suunnittelemassa hiihtoputkea ja siitä parin kilometrin päähän - nykyisen koirapuistomme paikalle - sisälaskettelurinnettä. Sekä putken vastustajilla että puolustajilla on argumenttina ilmastonmuutoksen estäminen. Puolustajat löytävät argumenttinsa siitä että silloin ei enää tarvitse matkustaa Lappiin lomalle. Tota - ei se ne sisähiihtopaikat ihan Lappia korvaa - ei todella.

Onhan tämä ilmastomuutos otettava tosissaan, olisi pitänyt ottaa jo kauan sitten. Kävin noin vuonna -60 vanhempeni kanssa Svartisenin jäätiköllä keskisessä Norjassa, ja sitten omien lasteni kanssa 25 vuotta myöhemmin samassa paikassa. Jäätikön vetäytyminen oli jo silloin hyvin selvästi nähtävissä. Tuossa 25 vuodessa se oli paennut kilometrin verran. Mikähän tilanne onkaan nyt?

Oskun tarina, osa 4

Oskun tarina ei oikeastaa pääty Oskun kuolemaan, vaan Osku pääsi ilahduttamaan satoja ellei peräti muutamaa tuhatta ihmistä kuolemansa jälkeen. Olin puoli vuotta ennen Oskun kuolemaa alkanut kirjoittaa ammattikirjaa, johon etsin kuvittajaa. Vävyni kautta löysin Rainon, joka oli paitsi pilapiirtäjä ja psykologi, myös suuri koirien ystävä. Ja niinpä siinä kävi, että vain joihinkin kuviin aluksi tarvittava koira nousi kuvituksen päähenkilöksi - se oli koko perheensä ainoa täyspäinen - ja sen esikuvaksi tuli Osku.

Osku nimettiin datanoutajaksi (Canis familiaris datanomicus) - kirja on IT -alalta - ja se on saanut ilahduttaa montaa tenttiin lukijaa, samalla kun se on havainnollistanut monta ihmisen toimintatapaan liittyvää asiaa.

Oskun tarina, osa 3

Osku oli jäänyt meille, kun tytär aikuistuessaan muutti omaan asuntoon, eikä voinut ottaa Oskua mukaan. 15-vuotiaana se alkoi muuttua rauhalliseksi vanhaksi koiraksi. Silmät sumentuivat, eikä kuulokaan ollut kuin nuorena, mutta se näytti nauttivan elämästään ja oli muuten terve. Saatoimme pitää sitä jo vapaanakin mökillä, enää eivät pupuntuoksut houkutelleet metsään. Elettyään niin pitkään kanssamme, se ymmärsi huomattavat määrät puhetta ja tiesi mitä aiomme tehdä seuraavaksi ennenkuin itsekään tiesimme sitä. Kaihistaan huolimatta se luki meitä kuin kirjaa.

Oskun kuolinpäivänä olimme ajaneet mökille viettämään pääsiäistä. Purimme autoa viimeistä kolmen kilometrin hiihtomatkaa varten ja Osku lähti edellä. Tytär huomautti että hän on kyllä vähän huolissaan tuosta sedästä, mutta tuumimme että tuskin se mihinkään lähtee ja se tuntee nämä metsät paremmin kuin me. Sen jälkeen emme enää nähneet Oskua.

Jäljistä päätellen se oli lähtenyt hirven jäljille, mutta jäljestyksemme ei täysin onnistunut, kun maa oli osittain sula. Etsimme Vanhaa Herraa suksin, moottorikelkalla, juosten, emmekä nähneet siitä jälkeäkään. Koira oli hävinnyt kuin maan nielemänä. Yöllä tuli kova pakkanen ja tiesimme että siitä Osku ei selviä.

Oli kurja lähteä Espooseen ilman Oskua ja vielä kurjempaa tulla kotiin ilman sitä. Päässä pyörivät mielikuvat Oskusta tarttuneena henkseleistään risuihin ja koiran paleltumisesta pakkasessa. Ulkoilu tuntui tarkoituksettomalta ilman Oskua, nojatuolissa oli kurjaa istua ja seisoin monta kertaa keittiössä kyynelten valuessa poskille, lihanjämät paistinpannulla ihmetellen, mitä niille voi tehdä, kun Osku ei ole syömässä niitä.

Sitten juhannuksena kuulimme että Oskun oli nähty juoksevan metsästä suoraan salmeen. Se oli kuollut jo, kun aloimme etsiä sitä. Suru nousi taas pintaan, mutta nyt se oli hyvää surua, kun tiesi että Vanha Setämme ei ollut joutunut kärsimään. Ja jonkin ajan kuluttua tuntui jo hyvältä tietää että Suuri Metsästäjämme oli saanut kuolla saappaat jalassa, tehdessään sitä, mikä oli sille kaikkein rakkainta - jäljestäessään.

Oskun tarina, osa 2

Osku tyypillisessä marttyyrikoira-asennossaan

Ratkaisu oli ollut hyvin helppo tehdä, kuka haluaisi sievälle sosiaaliselle ja puuhakkaalle pennulle kuolemaa, jos itse on etsimässä koiranpentua. Mutta Oskun emo oli metsällä käyvä beagle ja mietitytti kärsiikö pentu, kun ei pääse metsälle. Beagle-luonteinen Osku oli kuitenkin mitä mainioin seurakoira, ja jänön jäljille se hankkiutui myöhemmin ihan itsekseen, jos ei ollut tarkkana mökillä oven kanssa. Koskaan Oskua ei oltu opetettu metsälle, mutta ajohaukku kuului tuntien ajan, jos se pääsi karkuun.

Metsästäjän koiraa Oskusta ei olisi kuitenkaan koskaan tullut. Se oli paukkuarka samoin kuin muutkin pentueesta. Huhun mukaan sen kotitalon emännällä oli tapana ammuskella keittiön ikkunasta rastaita hirvikiväärillä, mikä saattoi olla syy.

Jokainen vuodenvaihde oli paha, kunnes otin kerran Oskun lohdutukseksi syliini ja sen jälkeen sitten raahasin 11-kiloista koiraa aina uuden vuoden yön sylissäni. Mutta Osku selvästi luotti minuun, koska Osku lopetti hätkähtelemisen sylissäni. Jossain vaiheessa näytti jo siltä että Osku nauttii paukkeesta, sylipaikka kun oli silloin varma.

Oskun lempipaikka oli muutenkin joko tyttären tai minun sylissäni nojatuolissa. Juttelimme siinä keskenämme pitkät jutut. Osku oli taitavampi keskustelija kuin minä. Se näytti selvästi ymmärtävän minun juttuni, mutta Oskun pitkät tarinat jäivät minulle - häpeä tunnustaa - arvoituksiksi. Mutta vivahteikkaita ne tarinat olivat. Oskun puhe nousi ja laski ja koko 16 vuotta odotin, että sieltä alkaa tulla oikeita sanoja.

Oskulla oli kiusallinen, mutta sivusta katsoen kyllä hauska tapa: Kun se majoittui jonkun syliin, se poimi hampaisiinsa tämän henkilön oikean käden hyvin hellävaraisestä ja nosti sen omille rinnuksilleen tarkoittaen että rapsutappas tuosta. Kun rapsutus taukosi, käsi taas hampaisiin hyvin hyvin hellävaroen.

Jos Osku ei ollut kenenkään sylissä, sillä oli ainakin pää jonkun polvella ja jos sitäkään ei annettu tehdä se otti tyypillisesti marttyyrikoira-asennon, jolla se viestitti että oli koko maailman hylkäämä eikä kukaan piitannut. Osku osasi muutenkin osoittaa mieltään ja tehdä nappulan syönnistä performanssin. Jos kupista ei löytynyt Oskun mielestä koiralle sopivaa ruokaa kuten paistia tai kalaa tai maksalaatikkoa edes, performanssi oli varma. Osku kaivoi kupistaam kovaäänisesti ensin yhden nappulan, toi sen olohuoneeseen paiskasi sen ihmisten eteen, otti sen pompusta kiinni - ja järsi sitä yhtä nappulaansa äänekkäästi kaikkien keskellä.

Ulkona Meidän Sylikoira vaihtui Suureksi Metsästäjäksi, jolle ihminen hihnanpäässä oli Suuri Taakka. Suuri Taakka ei antanut tehdä niin suurta siksakkia katukäytävällä kuin Oskun mielestä olisi ollut tarpeen, eikä Oskun tutkia puunrunkoja niin tarkkaan kuin olisi ollut Ihan Pakko.

Jo ennen Oskun löytymistä olimme neuvotelleet vastuut koirasta. Koira oli tyttären oma, mutta huolehtisimme siitä kaikki yhdessä. Koko 16 vuotta meillä oli siivouskomeron ovessa Oskun ulkoilutuslukujärjestys. Aikuiset huolehtivat aikaiset kouluaamut sekä alkuilta ja iltalenkit. Iltapäivälenkeistä huolehtivat lapset lukujärjestyksen mukaan. Järjestely toimi hienosti. Oli Korppiksen lenkkiä ja Kahden tien lenkkiä ja Finnoilin lenkkiä.

Vain kerran ennen sitä Lopullista Kertaa Oskun karkumatka pelästytti, eikä se oikeastaan ollut edes karussa, etsi vain meitä. Se oli alle vuoden ikäinen, kun jouduimme toisistamme eroon Rajasaaren koirapuistossa. Etsimme Oskua ja joku kertoi nähneensä jonkun toisen päästävän pienen luppakorvan ulos portista. Jotain toista se oli tullut Merikannon tiellä juosten kotimme suuntaan. Toinen meistä jäi lähti autolla koiran perään ja toinen jäi portille odottamaan. Ja Osku löytyi kuin löytyikin palaamassa tuloksettomalta hakuretkeltään takaisin Rajikseen. Olimme yhtä onnellisia ja liikuttuneita sekä koira että me.

13-vuotiaana Oskusta löytyi pahanlaatuinen hormonaalinen kasvain. Lääkäri sanoi että se on helposti leikattava, eikä uusi, jos koiralta poistetaan kulkuset, mutta koira oli lääkärin mielestä liian vanha leikattavaksi. Osku oli aina ollut täysin terve ja oli 13-vuotiaanakin hyvin pentumainen ja reipas, joten päädyimme leikkaukseen. Osku oli perheenjäsen ja perheenjäsenistä kuuluu pitää huolta. Lääkäri vaati ennen leikkausta lupauksen, että emme syytä häntä jos koiran sydän pettää leikkauksessa. Se ei pettänyt ja Osku parani täysin.

....jatkuu

Oskun tarina, osa 1

Olimme yhdessä sopineet, että Oskun syntymäpäivä on aprillipäivänä. Oskun kotitalossa kukaan ei oikein muistanut, minä päivänä pentue oli syntynyt, mutta aprillipäivän tienoilla kuitenkin. Ennen kuin Oskusta tuli meidän Osku, sitä oli kutsuttu Touho-serkuksi. Se oli ainoana pentueesta saanut oman nimen ja ihan syystä. Kun muu pentue nukkui yhteen myttäytyneenä keränä, Osku puuhasi ja kaiveli ja haisteli, kuopi ja juoksi ja hyppi.

Osku oli perheenjäsenemme 16 vuotta. Se näytti sopusuhtaiselta ajokoiran pennulta, mutta tosiasiassa sen emo oli beagle ja isä iloinen cocktail kaikesta mitä savolaisissa kylissä koeriksi nimitetään - suomen pystykorvaa isässä oli ilmeisesti eniten. Osku kuoli kilometrin päässä syntymäpaikastaan, juoksi Saimaan sulaan salmeen aprillipäivän tienoilla, pääsiäisenä 2002.

Olimme talvella 1986 käyneet lasten kanssa läpi keskustelun kaikista mahdollisista lemmikeistä ja päätyneet koiraan. Tai oikeastaan, minä päädyin koiraan ja muu perhe oli samaa mieltä. Rotukeskusteluissa oltiin menossa koirakirjojenlukuvaiheessa jossain L-kirjaimessa kultaisen noutajan ja labriksen välissä.

Meille tarjottiin mikä tahansa pennuista. Nartut oli jo hävitetty, urospennutkin hävitettäisiin, jos kukaan ei huoli. Tämä oli kolmas pentue samasta yhdistelmästä, niin kuin rotuväki sanoisi. Pentue vaan ei ollut syntynyt ihmisen käskemänä, Oskun isä oli kaivanut käytävän Oskun emon luokse tarhaan. Suurta intohimoa siis. Kaikki edelliset pentueet olivat saaneet kodin, hienoja koiria kuulemma.

Mietimme viikon ja kävimme hakemassa pennun kotiin Espooseen.

…jatkuu

Rotuyhdistysten riitaiset ilmapiirit ovat mainio toimintapaikka manipuloijille, joilla pahimmillaan saattaa käytöksen takana narsistinen persoonallisuushäiriö tai lievemmillään oman elämän puute.

Wiki määrittelee sosiaalisen manipuloinin näin: "Sosiaalinen manipuloinnin tarkoituksena on saada käyttäjä paljastamaan tai antamaan pääsy salattuihin tietoihin. Sosiaalinen manipulointi voi olla huijaus tai yritys saada uhri luottamaan hyökkääjään tarpeeksi. Luottamusta voidaan kerätä esiintymällä jonain luotettava tahona" ...tai koirasairauksien tuntijana, myötätuntoisena olkapäänä. Tämä on vain yksi manipuloinnin muoto.

Toisen luottavaisen henkilön kuunteleminen ei toki sinällään tee kenestäkään manipuloijaa, mutta näin saadun luottamukselliseksi tarkoitetun tiedon käyttäminen esimerkiksi koiran kasvattajan ja omistavan henkilön riitauttamiseksi on manipulointia.

Manipulointi ja manipulaatio tarkoittavat noin yleisemmin ihmisten mielten ohjaamista manipuloijan haluamaan suuntaan. Kyse ei ole normaaliin arkielämään liittyvästä suostuttelusta, ei asioiden kertomisesta, vaan huomattavasti vahvemmasta pyrkimyksestä ohjailla toisten ihmisten elämää. Ehkä tärkein ero suostuttelun ja manipuloinnin välillä on motiiveissa. Manipuloijalle tärkeintä on valta, siis itse manipulointi.


Taitava manipuloija sekoittaa 20% totta ja 80% valhetta siihen, mitä kertoo eteenpäin ja saa kertojan pulaan. Jos se 20% on totta ja kerrottua, miksi kasvattaja ei uskoisi että uskoutunut olisi kertonut sen loputkin 80%. Näin manipuloija saa mitä haluaa eli välien katkeamisen.

Jos tulevaan uhriin ei päästä kiinni tämän puheiden kautta, manipulointiin saattaa liittyä myös stalkkausta, eli manipuloija seuraa uhriaan keskustelupalstoilla, laittaa asioita ylös, jopa haastattelee sopivia henkilöitä IRL ja tekee kaikesta tästä 20/80-keitoksen.

Mutta ei manipuloinnin tarvitse olla näin taidokasta tai viitseliästä. Monen suomalaisten rotujärjestön juoruilevassa ja jopa pahantahtoisessa ilmapiirissä riittää, että panee liikkeelle juoruja tai kertoo toiselle "Maija sanoi sinusta, että olet outo". Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen tajuaa, että jos hän ei ole elämässään tavannut Maijaa, eikä luultavasti puhujakaan, niin juttu on keksitty.

Manipuloijille on tyypillistä, että nämä eivät toimi suoraan rotuyhdistyksissä, vaan jonkinlaisina taustahenkilöinä, toimivat toisten ihmisten kautta. Moni tunnistaa heidät, mutta pitää silmänsä kiinni varmuuden vuoksi, etteivät joudu itse maaliksi.

Mitä näille välien sotkijoille voi tehdä? Harva haluaa retelöijän mainetta itselleen, ainakaan harva kasvattaja. Ensimmäinen ja tärkein asia on tietysti pitää etäisyyttä, koska mitkään sosiaalisen vuorovaikutuksen moraalisäännöt eivät tätä henkilöä pidättele. Niin meille muille, sääntöjen mukaan toimiville, ei jää juuri mitään aseita.

Yhdistysten hallituksiin pitäisi valita henkilöitä, joissa on tarpeeksi munaa pitää manipuloija pois hallitus- ja jalostustoimikuntaympyröistä. Jos tämä ei onnistu, kannattaa pysytellä itse pois kuvioista, ainakin toistaiseksi. Yleensä manipuloijista nimittäin päästään eroon ennen pitkää, kun tilanne eskaloituu tarpeeksi ja ihmiset huomaavat etteivät ole ainoita uhreja.

Mieheni sanoi minulle tuonnoin vakavasti: "Älä aina valita. Kukaan ei halua lukea sun juttuja kohta. " Sanoin hänelle olleeni ihan positiivinen tammikuun alussa. "Ei riitä" sanoi armoton mieheni.

Päätin kokeilla positiivisia juttuja. Sain aikaan pari kappaletta, tämän:

Ihmiset kuvittelevat koirien murisevan aina joko heille tai toisilleen. Voi olla että HEIDÄN koiransa eivät murise itselleen tai olosuhteilleen, mutta meidän juniori murisee kyllä itselleenkin. Vähän niinkuin emäntänsäkin jupisee aina välillä. Ehkä käytös tarttuu.

Olin rakentamassa itselleni edustuskasvoja sängyllä, kun juniori livahti sängyn vieressä olevaan jätkien yhteiseen kuljetusboksiin. Boksissa on alustana monin kerroin käännelty vanha sängynpäällinen. Sen asettelu lienee ollut huono, koska boksista alkoi kuulua matala murina. Hetken päästä siellä alkoi kovaa pyöriminen ja petaaminen. Sitten rauhoituttiin. Uusi murina. Kohta boksistä tuli ulos pieni heeleri, repi alustan pois boksista ulos kokonaan,painui takaisin sisään , asettui paljaaseen boksiin ja painui rauhalliseen uneen. Koirat siis jupisevat MOT.

Ei, kyllä palaan kuukauden päästä omaan leipälajiini: julkiseen jupisemiseen.

Rotujen keskustelupalstat paljastavat aikalailla enemmän rodun ilmapiiristä kuin mitä kirjoittajat huomaavat paljastavansakaan. Esimerkiksi ketkä onnittelevat keitä, ketä ei missään tapauksessa saa onnitella, kutka kehuvat toisten sivuja, kenen sivuja ei saa kehua, kellä on lupa äristä tai olla alentuvaisia toisille ja kehen kohdistuvaa epäkohteliaisuutta ei moderoida pois.

Ehkä vielä paljastavampaa on se, missä määrin sivustolla voi käydä aitoa keskustelua, koirapalstoilla siis koirista. Koirat ovat tietenkin ongelmallisempi keskustelun aihe kuin esimerkiksi tietokoneet. Jos et tiedä, miten uusi kiintolevy saadaan kiinni koneeseen, voit laittaa kysymyksen sopivalle palstalle. Joku toinen vastaa siihen ja homma on siinä.

Kysypä vaikka koirapalstalla, että mitä tehdä, kun koirani ei tykkää kynsien leikkuusta. 20% vastaajista kertoo, että teillä ei ole johtajuus kunnossa, 20% kertoo, että heillä on sama ongelma, 30% kertoo (tuolle 20% :lle) että johtajuus sucks, 5 % haukkuu aloittajan siitä, että tämä on ottanut liian vaativan koiran, 5% että kaikki tuon rotuiset/kokoiset/tuon kasvattajan koirat ovat mahdottomia, 5% on loukkaantunut siitä, että aloittaja paljastaa ikäviä asioita koiran kasvattajan kasvateista ja loput riitelevät jonkun toisen vastaajan kanssa ihan muusta asiasta.

Tämä on vielä harmitonta, täytyy vain ymmärtää, että mitä vähemmän porukalla on tietoa, sitä enemmän porukalla on mielipiteitä. Ja joskus kaiken melskeen keskeltä löytyy hyvä neuvo. Se pitää vain löytää sieltä.

Ikävimpiä ovat ne palstat, joissa ihmiset pelkäävät kertoa kokemuksistaan tai kysyä asioista tai koiristaan tai rodusta. Tai pelkäävät esittää mitään erimielistä mielipidettä (koiranomistajina) nuorten moderaattoreiden näkemyksiin, ovat nämä näkemykset kuinka kummallisia tahansa. Ikävä seuraus kaikesta tästä on että kirjoittajien itsesensuuri kasvaa, ja moderaattoreiden pienenee, jopa niin, että moderointi jatkuu palstan ulkopuolellakin, esimerkiksi koirapuistossa.
On kuitenkin aina muistettava, että moderaattoreillahan on omalla palstallaan oikeus toimia kuinka vain etenkin jos palsta on yksityinen, niinkuin esimerkiksi omassa rodussani on Suomessa kyse. Jos palstalta saa mielestään epäoikeudenmukaisesti turpiinsa moderaattoreilta, on se vain nieltävä ja mentävä muualle kirjoittelemaan.

Toinen asia on sitten se, että onko oikein, että tällaiset yksityinen palstat toimivat rotuyhdistysten tukemina, jolloin käytännössä yhdistyksen jäsenet maksavat tämän yksityispalstan kulut. Myös sellainen aiheuttaa kohinaa yhdistyksen jäsenten piirissä, että rotuyhdistyksen puheenjohtaja suosii jotain yksityistä palstaa tukemalla omien suojattiensa mielipiteitä puheenjohtajan arvovallalla olivat mielipiteet sisällöltään mitä vain.

Kaikkein vaikeinta demokraattisessa maassa syntyneelle on hyväksyä sellainen toimintatapa, että yhdistys käyttää yksityistä palstaa tiedottamiseen, mutta ei ota palautetta tämän saman palstan kautta. Tai ei ainakaan oikeutettuja soraääniä. Ja toimii palstan ylimpänä vartijana.

Allekirjoittanut bannattiin aikoinaan eliniäksi kerrasta oman yhdistyksen piirissä toimivalta palstalta sillä peusteella, että uskalsin kirjoittaa palstalle siitä, mistä moni vain puhui tuohtuneena keskenään. Eräs tilaisuus nimittäin meni päin.. no jääköön sanomatta... Tai ei se porukkaa tuohduttanut, että tilaisuus meni nenilleen ja mistään ei tiedotettu, vaan se kuinka tapauksen järjestäjät kavereineen kehuivat toisiaan kilvan onnistuneen tilaisuuden järjestämisestä. Kun sitten kirjoitin säikeeseen ettei kaikki sittenkään ihan nappiin tainnut mennä sain banat. Ja minun täytyy sanoa, että olen tuosta bannauksesta aika ylpeä.

Voi olla muitakin syitä, miksi palstalla ei voi kirjoittaa avoimesti. Yksi tärkeä syy on rotuyhdistysten ja koirapiirien ympärillä singahteleva pahantahtoinen juoruaminen. Ymmärrän kasvattajia, jotka pahastuvat, että heidän kasvateissaan mainitaan olevan jotain korjaamisen varaa, koska juorut lähtevät liikkeelle ja mainitun vian vakavuus kymmenkertaistuu.

Olen itse aiemmin kuvitellut, että sivusto toimii parhaiten, jos sen kirjoittajat tunnetaan, ihmiset kirjoittavat sinne omina itsenään. Ehkä näin onkin, jos porukka ei ole liian politisoitunut, jakautunut vastakkaisiin leireihin, mikä on tyypillinen olotila rotupiireissä. Tuntemattomuus auttaa siinä, että huomio kiinnittyy itse tekstisisältöön. Ei siihen kuka kirjoittaa.

Verkkokirjoittamisen ongelmista noin yleensä tulee mieleeni Madrid 80/90-lukujen vaihteessa. Olin vierailulla siellä suomalaisten ystävieni luona. Madridin liikenne oli täysin tolkutonta ja juhlapyhina liikenteen kuolonuhreja voi olla kymmeniä. Ystäväni kertoivat, että Francon aikana vain harvat ja valitut saivat autoja ja niin koko autoilukulttuuri on siellä hyvin nuorta. Niinpä autoilijat käyttäytyvät tolkuttomasti, tööttäilevät, kiilaavat, näyttävät keskisormea ja niin edelleen. Kun sitten tulee kolari, keskisormi nousee taas, mutta kun kuskit nousevat selvittelemään välejään, ollaan hyvin kohteliaita ja korrekteja. Mutta taas kun päästään peltikuoren sisään, keskisormi nousee pystyyn.

Ollaankohan me verkkokeskustelijoina samanlaisia, koneen suojasta näytetään keskisormea? Tai jopa vain niin herkkiä, että kuvittelemme keskisormea näytetyn?

...jatkoa alla olevaan

Miten kyseslykysymykset olisi sitten laadittava, että mahdollisimman moni uskaltaisi/viitsisi niihin vastata?

Sääntö no 1: Kerro aina, mitä kyselyn tiedoilla tullaan tekemään. Siis miksi niitä kysytään ja mihin niitä tarvitaan. Jos jotakin rodussa esiintyvää ongelmaa halutaan tutkia, kannattaisi kertoa aineistoa kerätessä, mitä varten aineistoa kerätään, mikä on tutkimushypoteesi jota testataan ja miten tuloksista tullaan raportoimaan. Jos halutaan lisää tietoa myöhemmin, siitä tulisi tehdä oma kyselynsä ja kertoa taas miksi.

Mikäli kyselylomakkeella annetaan kysymyksiä, jotka ovat ristiriidassa kerrotun käyttötarkoituksen kanssa (esimerkiksi kysytään yksilöintitietoja tilastointia varten tai luonnetta koskevia kysymyksiä terveystilastointikyselyssä) menee annetulta selitykseltä ja koko kyselyltä uskottavuus.

Älä koskaan väheksy koirien omistajien oikeutta tietää, mitä hänen antamilleen tiedoille tarkalleen ottaen tapahtuu. Älä laita mukaan lisäkysymyksiä sillä mielellä, että jos vaikka näistä olisi iloa myöhemmin.


Sääntö no 2: Älä kysele yksilötietoja eli anna koiranomistajan vastata anonyymisti. Kyselyiden yleisiin eettisiin sääntöihin kuuluu se, että kyselyyn vastaaja voi antaa tiedot ilman tunnistetietoja.

Useimmille koira on perheenjäsen ja vastaajia kiinnostaa kovasti, miten heidän perheenjäsenestään kerätyt tarkat terveystiedot säilytetään, kuka niihin pääsee käsiksi, miten voi tarkistaa mitä tietoja on tallessa, kenelle niitä on annettu ja tullaan antamaan, kuka päättää luovuttamisesta ja miten tietoja voi korjata sekä miten voi halutessaan poistaa tiedot ja varmistua siitä, että tiedot todella poistettiin.

Tyypillisesti riitaisissa koirapiireissä on vielä erikseen muistettava, että jalostustoimikunnan jäsenet ovat usein kyseltävän kilpailijoita tai vähintään kyseessä olevan koiran kasvattajan kilpailijoita, joskus jopa vihamiehiä.

Moni miettii antaessaan tietoja nimellään, että säilytetäänkö nämä paperit ja entäs jos tämä jalostustoimikunta/hallitus ei käytä tietoja väärin, entäs ne, jotka jatkavat työtä myöhemmin. Varsinkin jos kyselyssä on lisäkysymyksiä koiran luonteesta, tulee koiranomistajalle mieleen, aikooko jalostustoimikunta esimerkiksi aika-ajoin ottaa tietokannan esiin ja ryhtyä tutkimaan jalostusmielessä yksilöllisesti koiria? Antaako yhdistys yksilötason terveystietoja kasvattajille ja jos ei, miksi se niitä kerää yli normaalin tilastointitarpeen? Jos taas antaa, miten hän voi estää sen? Jos ei anna, käyttääkö jalostustoimikunta vastauksia oman kasvatustyönsä tukena.

Anonyymisti annetut vastaukset ovat myös luotettavammat. Me ihmiset harrastamme ihan huomaamattamme itsesensuuria ja pientä kaunistelua. Aina ei edes itsemme vaan kasvattajan vuoksi.

Anonyymiys saattaa olla hankala saavuttaa, jos kysely on pantu julkiselle verkkosivulle ja käytännössä kuka tahansa voi vastata siihen pilanpäiten. Tämän vuoksi olisi parempi, jos kyselyt lähetettäisiin postitse. Anonyymiyden merkitys on kuitenkin niin ratkaiseva, että jossain määrin epäluotettavatkin tarkistuskeinot tulee hyväksyä. Jos vastaaja voi lähettää vastauksen suoraan verkosta ja hänelle lähetetään sen perilletulosta vahvistusmaili, voidaan häntä vielä pyytää vastaamaan siihen nimellään. Näinkin voidaan vastaajat ja vastaukset liittää yhteen, mutta vastaajan tiedot eivät säily samassa lomakkeessa vastausten kanssa hamaan ikuisuuteen.

Sääntö no 3: Kysy vain asioita, jotka voi tulkita ainoastaan oikein. Ja ole tarkkana, miten tulkitset vastaukset. Epätarkat kysymykset ovat tavallisin syy jättää vastaus antamatta

Jos kysyt, haukkuuko koira paljon, niin fiksu vastaaja ihmettelee, paljonko on paljon ja ymmärtää että oma "paljon" voi hyvin olla vähemmän kuin toisen "ei-paljon" eikä mielellään vastaa tällaiseen kysymykseen. Kyselyn käsitelijän täytyy myös ymmärtää, että kysymyksellä ei saada tietoa koiran haukkumismäärästä, vaan siitä ajatteleeko omistaja koiran haukkuvan paljon.

Sääntö no 4: Pidä kysely lyhyenä. Äläkä utele liikaa, vain sen mikä on tarpeen. Mitä pitempi kysymyslista, sitä todennäköisemmin vastaaminen jää kesken ja vastauksia ei enää harkita, vastataan vain jotain. Mitä pienempi rotu tai mitä pienempi vastausprosentti, sitä enemmän nämä "väärät" vastaukset vääristävät tulosta.

Sääntö no 5: Kohdista kysely oikein ja anna selkeät ohjeet kenen kyselyyn halutaan vastaavan. Jos kysely on tarkoitettu vain aikuisille koirille, kerro minkä ikäisille se on tarkoitettu. Jos kysely on tarkoitettu koskemaan myös pentukoiria, kerro se eksplisiittisesti.

Sääntö no 6: Huolehdi siitä että annetut vastausvaihtoehdot ovat kattavat ja kysmykset selkeät ja napakat. Jos mikään annettu vastausvaihtoehto ei tunnu sopivan tai vastaaja ei oikein ymmärrä kysymystä, vastaus jää helposti lähettämättä.


Rotukyselyiden vastausprosenttiin vaikuttaa myös ennenkaikkea se, nauttiiko yhdistyksen hallitus ja jalostustoimikunta koko harrastajakunnan luottamusta ja yksi rodun hallituksen ja etenkin sen puheenjohtajan haastavimpia tehtäviä onkin pitää välit hyvinä koko rodun harrastajakuntaan.

Kyselyt ovat yksi tapa kerätä tietoa selvistä tosiasioista tai mielipiteistä ja asenteista, esimerkiksi

"Oletteko käyttäneet koiraanne CEA-testeissä?" " O kyllä, O ei "

"Pidittekö testausta hankalana vai helppona?
Vastatkaa "asteikollla 1-5" tai

"Pidittekö testausta hankalana vai helppona?
"O hyvin hankalana O melko hankalana O en osaa sanoa O melko helppona O hyvin helppona"

"Monestiko olette käynyt koiranne kanssa lääkärillä kuluneen vuoden aikana? _____ kertaa."



Kyselyiden etu on siinä että ne toimivat etänäkin, kyselijän ja kyseltävän ei tarvitse kohdata.

Kyselyiden ongelmana on se, että sen avulla ei voi tehdä välittömästi tarkentavia kysymyksiä, se että jos vastaaja ymmärtää kysymyksen väärin, niin tulosdatasta tulee virheellistä. Kolmas ongelma on vastaamatta jättäminen. Palaan tähän seikkaan myöhemmin.

Kyselyt voidaan tehdä:

• verkkosivuilla


• kirjeitse


• puhelinhaastatteluin


• kasvokkain.

Verkkosivuilla tehty kysely on helpoin ja yleensä myös halvin tapa kyselyyn. Ongelma on palautusprosentin pienuus. Se toimii varsin hyvin silloin, kun vastaajajoukko on homogeeninen ja kyse on massakyselystä, joka halutaan levittää se suurelle määrälle potentiaalisia vastaajia. Mikäli sen saajajoukko on homogeninen kyseltävän asian suhteen, ei pieni vastausprosentti kaada kyselyn arvoa kokonaan. Sähköpostimuistutuksilla voidaan vastaajien määrää nostaa.

Myös postitse lähetetyn kyselyn ongelma on palautusmäärien pienuus, mutta rajoitetussa ja tunnetussa vastaajajoukossa prosentti nousee yleensä verkkokyselyn vastausmäärien yli, mikäli mukana on valmiiksi postimerkitetty ja täytetty vastauskuori. Tyypillistä on, että tarvitaan muistutuskirje, ennen kuin läheskään kaikkia vastauksia saadaan takaisin.

Parhaat vastausprosentit on puhelin- ja henkilökohtaisessa muodollisessa haastattelussa, joka vastaa kyselyä. "Henkilökohtaisen" haastattelun voi tehdä yhteisessä tilaisuudessa, vaikka joulujuhlien ja kesäleirin yhteydessä. Vastaajille jaetaan kysely paperilla, ja he voivat esittää kysymyksiä kyselyyn liittyen ja vetäytyä sitten vastaamaan. Vastaukset voidaan antaa heti tilaisuudessa tai ne voidaan palauttaa myöhemmin vaikka postitse. Heti palautetuilla lomakkeilla on selvästi korkeampi palautusprosentti, yleensä melkein 100.

Miksi on sitten niin tärkeää, että mahdollisimman kaikki lomakkeet palautetaan?

Kyselythän voidaan jakaa kahteen ryhmään, niihin jossa halutaan vastaus jokaiselta tutkimuksen kohteeseen kuuluvalta, esimerkiksi jokaiselta tietyn rotuisen koiran omistavalta ja niihin, jossa kysely toimitetaan tietylle otokselle tästä ryhmästä.

Ensinmainittuun ryhmään kuuluvat esimerkiksi kyselyt koiran sairauksista. mitä useammalta vastaus tulee, sitä enemmän saadaan tietoa paljonko tiettyä sairautta on. Tärkeätä olisi siis että jokainen vastaisi.

Otospohjaisessa kyselyssä, otos valitaan niin, että se vastaisi ominaisuuksien kirjoa mahdollisimman hyvin. Tällöin pienen ryhmän tuloksista voidaan - tietyllä virhemarginaalilla -tehdä johtopäätöksiä koko tutkimuksen kohteena olevasta ryhmästä.

Jos kummassakin tapauksessa vastauksia jää saamatta, tulos ei anna oikeaa kuvaa tilanteesta. Jos otoksen tapauksessa vastaamatta jäisi satunnaiset kyselyn saaneet tulos olisi aika hyvä, mutta tilanne on aina se että tietyntyyppiset ihmiset vastaavat innokkaasti - muut ei.

Mahdollisimman hyvän vastausmäärän saamiseen voi vaikuttaa itse kysymyksillä - tai ainakin päinvastoin: huonosti asetetuilla kysymyksillä saa aikaiseksi huonon vastausprosentin.

jatkuu...

Syksy tuli ja meni, joulu tuli ja meni ja vuosikin pääsi tuossa vaihtumaan. Ehkä kuukauden matka koirien kanssa campperilla vie niin kaikki ajatukset että aika vain suhahtaa ohi - tai sitten se on vain vanhenemista.

Olin muuten kuvitellut että kahden energisen koiran kanssa kuukauden matka on jo seikkailemista, mutta katin kontit: Vanhempi koira olisi kuin kotonaan kanssamme vaikka kuussa, nuorempi - no - sieti matkan itse asiassa hyvin.

Ennen lähtöämme olin jo alkanut pitää meitä kummallisina - raahata nyt kaksi koiraa mukaan etelään. Syynä moiseen käsitykseen olivat lähiympäristön jatkuvat kysymykset, että olemmeko edelleenkin tosiaankin ihan oikeasti ottamassa koirat mukaan.

Matkalla huomasimme olevan hyvin tavallista, että lokakuisella camping-alueella campperista tiputtautuu - tai jopa suorastaan loikkaa - ulos kahden harmaan pantterin lisäksi yksi tai kaksi pientä koiraa.

Parhaiten oli varustautunut eräs hyvin harmaa saksalainen pantteripariskunta. Heillä oli pikkukoirien lisäksi nöffi vartiossa ison campperin oven edessä ja pieni auto kauppareissuja varten campperin peräkärryssä.

Oma pieni mutta ihan mukava camperimme, tosin tässä Lappi-kuormassa.

120 cm leveä vuode on juuri passeli kahdelle ihmiselle ja kahdelle koiralle - jos tykkää läheisyydestä eikä satu nukkumaan alamäen puolella.

Itämeren takana ja sieltä vielä etelään on elämä koiran kanssa mutkattomampaa kuin meillä täällä. Periaatteessa koira voi olla vapaana, muut asian tilat näytetään kieltotauluilla. Itävallassa esimerkiksi oli kolmea lajia koirakielto kylttejä: Koirat pitää olla taluttimessa, koirat pitää ehdottomasti olla taluttimessa ja ei koiria.

Stubaitalista

Vicenzassa Italiassa itse asiassa yksi nuori mies tuli sanomaan, että koiria on tapana pitää täällä vapaana. Tästä pääsimmekin sitten pitkään tarinointiin koirista ja niinkuin tapana on sain pitää pitkän esityksen heeleristä. Hänen koiransa emo oli rottis ja isä jokin terrieri ja lopputulos oli hyvin heelerimäinen sekä luonteeltaan että ulkonäöltään.

Myös kahville tai oluelle voi karvaisen ystävänsä ottaa mukaan. Itse asiassa monessa pikkupaikassa tultiin sanomaan että signor/a ja koirat myös sisään.

Katukahvila Pisassa. Jokainen sai oman juomansa, ihmettelijä itse on näköjään kuskivuorossa.

Roope kurkkii maailmaa vicenzalaisen kahvilan tuolin alla.

Sällit vauhdissa levantolaisella polulla.

Kaikkein hämmästyttävin näky Italiassa ei ollutkaan Pisan kalteva torni tai Sienan kalteva campo vaan kaksi pikkuista ruotsalaista heeler-tyttöä, jotka löysivät meidät Levantossa. Tässä yritetään saada ryhmäkuvaa aikaiseksi - hah.

Ja joo niin siis niistä kyselyistä - ihan kohta. Parin päivän päästä. Tai siis noin.