Aika taitaa olla ajamassa rotujärjestöjen ohi. Tai ehkä ei sentään. Rotujärjestöjä tarvitaan sellaiseen virallisiin toimiin kuin tuomarikoulutuksiin, jalostajakoulutuksiin, yhteydenpitoon kennelliittoon, jalostustoimikuntien kodeiksi ja mitä kaikkia lieneekään.


Nyt kun liikeala, tutkimusyhteisöt, harrastajat, ammatti-ihmiset ja muu väki alkavat olla varsin pitkällä verkottumisessa ja kontaktilinkistöjen luomisessa, on koiraväki alkanut hiffata ne mahdollisuudet, mitä verkottuminen rotujärjestöjen ohitse antaakaan. Kautta aikojen ihmiset ovat muodostaneet tuttujen renkaita, mutta 2000 -luvun verkottuminen on järjestyneempää, kirjallisempaa, "oikeampaa" ja ennenkaikkea vähemmän hierarkkista.

Kun geenipohjan laajentaminen on monessa rodussa tärkeää, olisi kasvattajien hyvä tuntea nekin mahdollisuudet, joita kotikoiraurokset antavat. Perinteisesti uroksia on katseltu "sillä silmällä" näyttelyissä, mutta suomalaiset koirat jakautuvat niin moniin näyttelyihin (onko muualla maailmassa näin monia näyttelyitä kuin Suomessa?), ei läheskään jokaista potentiaalista urosta näe koskaan, vaikka tuo kävisikin näyttelyissä. Ja osa hyvien koirien koirien omistajia ei koskaan käy näyttelyissä.

Systeemihän pelaa perinteisesti niin, että rodun kuin rodun kasvattajissa on kokeneempia ja aloittelevampia, aloittelevat kasvattajat turvautuvat näiden apuun, kun etsivät sopivaa sulhasta. Tässä monet kokeneemmat kasvattajat politikoivat aikalailla, eikä aina kysyjän eduksi.

Kun mennään maan rajojen yli, on sopivien sulhasen etsintä jo aikalailla mutu-hommaa, pelaa sillä systeemillä että joku on kuullut että joku on nähnyt että jossain on hyvä koira.

Verkottukaamme siis!