Flammentanz -köynnösruusu kukkii taas.

Hyvää kesää kaikille!

Me espoolaiset olemme saaneet uuden koira-aitauksen Viherkallioon. Paikka on metsäinen ja hyvä, autonkin saa tarvittaessa parkkiin lähelle. Aitauksessa on omat puolet isoille ja pienille koirille.

Mutta milloinkahan nämä aitaukset osataan tehdä niin, että ajoportti ei olisi rinteessä ja se edes hidastaisi pikkukoiran ulosmenoa.

Löysin muuten sattumalta Salme Mujusen vuosi sitten Koiramme lehdessä ilmestyneen artikkelin koirarotuharrastuksen kääntöpuolesta . Salme kertoi saaneensa kirjoituksestaan poikkeuksellisen paljon positiivista palautetta. Salmen haastattelupyyntö toissakeväänä oli alku tällekin blogille.

Olen alkanut kymmenen vuoden tauon jälkeen taas kuntosalikäynnit. Käynneistä on sekin ilo, että on mukavasti aikaa pohtia kaikennäköistä. Eilen aloin tosissani miettiä koirarotujen geenipohjan laventamista rotujen sisällä.

Tässä puree teoriassa se, että mahdollisimman moni koirayksilö rodun sisällä olisi mukana jalostuksessa. Simppeliä teoriassa, käytäntö lienee vaikeampi. Käytännössä lienee kohtuutonta edellyttää, että narttujen omistajat alkaisivat koiranpentujenmummoiksi tai liisaisivat koiriaan varsinaisille kasvattajille, liittyyhän raskauteen ja synnytykseen aina jonkinlaisia riskejä.

Urosten omistajat sen sijaan olisi saatava liikkeelle, mutta kuinka moni kotiuroksen omistaja olisi kiinnostunut antamaan koiransa astutukseen? Miten heidät (tai siis meidät) saisi mukaan geenitalkoisiin?

Oman rotuni tilannetta ei yhtään helpottanut se, että silmätarkastus täytyy olla tehtynä puolen vuoden sisällä astutuksesta entisen vuoden sijaan. Olen joskus miettinyt mikä todellinen hyöty tästäkin on.

Toki teoriassa hyöty on täysin selvä: saadaan vielä viimeisen puolen vuoden aikana ilmaantuneet lasiaisvuototapaukset kiinni. Käytännössä todennäköisyys, että lasiaisvuoto sattuu juuri tuon puolen vuoden, mutta ei edellisen puolen vuoden aikana, on aika pieni. Jos tarkastuksessa on käyty esimerkiksi 7 kk sitten, moni miettii viitsiikö mennä taas uudestaan ja sanoo nartun puhemiehelle että hanki joka toinen.

Myös polvet olisi hyvä olla tarkastettu ja mikä nyt onkaan rodun arka kohta, lonkat vai nilkat.

Uroksen omistajan on täytynyt viedä koiransa sen verran näyttelyyn, että se tunnetaan rodussa jollain lailla ja mielellään sillä täytyisi olla EH-näyttelyssä.

Sitten olisi hyvä olla perillä potentiaalisesta nartusta. Hyvä sääntö on että koiraansa ei pitäisi antaa astutukseen, jos pennusta ei luule tulevan niin hyviä, että itsekin ottaisi mielellään yhden niistä.

Moni pitää rajoituksena koiran omistajan oletetun luonteen. Kun muistaa rotujärjestöjen piirissä vellovan juorujen ja pahan puheen määrän, niin sopivia omistajaluonteita ei taida paljon löytyä. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että astutuksessa ovat koirat, ei omistajat ja useimpien ihmisten kanssa tulee toimeen sen lyhyen tarpeellisen hetken, jos vain yrittää.

Sitten vielä pitää nähdä se vaiva, että täytyy olla uroskoiran kanssa kiinni saatavilla, kun nartulla on juoksut ja tärppipäivät. Narttuhan on se joka matkustaa. Ei siis ihme että moni uroksen omistaja ei vaivaudu. Kuitenkin olisi tärkeää saada kotiurokset mukaan että geenit ei mene hukkaan.

Kasvattajat ovat tässä avainasemassa tuomalla jo koiran luovutusvaiheessa tällainen mahdolllisuus huomioon ja pitämällä uroksia nk. rodun piirissä. ja kun koirapiireissä tyttö kosii ja pojat ovat vain tyrkyllä, kasvattajilla on vastuu siinäkin, että kaivavat esiin niitä kotien uroskoiria ja käyttävät näitä. Täytyisi vain tietää, ketä löytyy ja mistä. Monessa rodussa on uroslista, josta valkata sopiva sulhanen. tyypillisesti niissäkin listoissa on vain näyttelymenestyneitä, jotka tunnetaan muutenkin.

Rotujärjestöillä on myös tärkeä rooli siinä, että rotujärjestön liepeillä on mukava olla ja porukka on mielellään mukana geenitaloissa.

Lakisääteinen keväthiihto tuli taas suoritettua. Lasketettelimme Kilpisjärvellä, Pallaksella ja Levillä. Kundit piipahtivat lisäksi Inarilla. On ylellisyyttä, että voi ajaa campperin rinteen alle, piipahtaa välillä syömässä, ottaa iltapäivänokoset ja painua rinteeseen takaisin. Lajimme on telemark sellaisilla suksilla kuin telemark-sukset olivat ennen vanhaan. Niitä kai pitää sanoa tunturisuksiksi. En ole lajissa hääppönen, niinkuin voi kuvitella tätösestä, joka aloitti lajin vasta yli 50-vuotiaana. No, olen vielä surkeampi nousemaan kapulahissillä ylöspäin, mutta ei siitä sen enempää. Tai no tunnustetaan: Jos joku näki pienen mummelin tekevän puolispagaateja suksilla hissin poistumispaikalla, niin se olin sitten minä.

Roope pohtii elämän tarkoitusta Inarin jäällä

Pallas on sattumalta juuri nyt lehtien otsikoissa. Pallas on aina ollut lempipaikkani juuri siksi että se on, mikä se on, jonkinlainen Levin vastakohta. Toivon hartaasti, että Pallaksestakin ei tehdä uutta Leviä eli pääkaupunkiseudun urbaania etäispesäkettä Lappiin. Jos Muonio haluaa oman rahasamponsa, eikö Olos olisi mitään? Pallas on rauhallinen, viehättävä, tiloiltaan ihan pikkuisen nukkavierukin. Ei houkuttele pääkaupunkiseudun jupahtavaa keskiluokkaa, joka ei tiedä kuinka hyvää ruokaa ravintolassa saa. No, vakavinta Pallasta uhkaavissa rakennushankkeissa on se, että kansallispuisto-statuksella ei ole merkitystä, vaan sitä ollaan uhraamassa yksityiselle voitontavoittelulle. Ja sitä ei Pallaksen luonto kestä. Ja ennakkotapauksena se olisi pelottava.

Siippa iltakävelyllä kundien kanssa Pallaksella

Kävimme ennen aina toukokuussa Kilpiksellä, se vaan ei oikein luonnu enää, lumet ovat loppu tai sosetta. Hiihtoviikon pitäminen aiemmin ei ole sama asia, vaikka lämpötila olisikin kuin ennen toukokuussa. Mikään ei korvaa hiihtoja toukokuun auringossa. Sitä kun alla on pakkaslumi, mutta aurinko lämmittää niin että voi hiihtää T-paidassa. Menetimme samalla Kilpisjärvi elämyksen numero yksi - 'Vain kaksi kalaa' -pilkkikilpailun. Tosin alkoi jo vähän kyllästyttää selittää koirille, että kynnykselle sammuneista suomalaisista tai viereisen mökin katolla ryyppäävästä norjalaisnuorisosta ei kannata välittää.

Roope breikkaa Saanan rinteillä

Myös Kilpisjärvellä tehdään rahaa. Kaikki nurkat alkaa olla täynnä norjalaisten mökkejä, me suomalaiset hiihtäjät emme - myönnän - tuo tarpeeksi rahaa paikkakunnalle. Tosin viikon mökkivuokra ei ole mikään pikkusumma, mutta sen he saavat anteeksi - sesonki Kilpisjärvellä on tosi lyhyt.

Saana ja vain norjaksi myynnissä olevia loma-asuntoja Kilpisjärvellä, alk 980 000 Nkr 42 m2. Näköala suoraan naapurin betoniseinään.

Kaikesta narinastani huolimatta Lappi on aina Lappi, maailman paras paikka hiihtää ja viettää kevätloma. Parin kilometrin päähän asuinpaikastamme täällä Espoossa ollaan suunnittelemassa hiihtoputkea ja siitä parin kilometrin päähän - nykyisen koirapuistomme paikalle - sisälaskettelurinnettä. Sekä putken vastustajilla että puolustajilla on argumenttina ilmastonmuutoksen estäminen. Puolustajat löytävät argumenttinsa siitä että silloin ei enää tarvitse matkustaa Lappiin lomalle. Tota - ei se ne sisähiihtopaikat ihan Lappia korvaa - ei todella.

Onhan tämä ilmastomuutos otettava tosissaan, olisi pitänyt ottaa jo kauan sitten. Kävin noin vuonna -60 vanhempeni kanssa Svartisenin jäätiköllä keskisessä Norjassa, ja sitten omien lasteni kanssa 25 vuotta myöhemmin samassa paikassa. Jäätikön vetäytyminen oli jo silloin hyvin selvästi nähtävissä. Tuossa 25 vuodessa se oli paennut kilometrin verran. Mikähän tilanne onkaan nyt?

Oskun tarina, osa 4

Oskun tarina ei oikeastaa pääty Oskun kuolemaan, vaan Osku pääsi ilahduttamaan satoja ellei peräti muutamaa tuhatta ihmistä kuolemansa jälkeen. Olin puoli vuotta ennen Oskun kuolemaa alkanut kirjoittaa ammattikirjaa, johon etsin kuvittajaa. Vävyni kautta löysin Rainon, joka oli paitsi pilapiirtäjä ja psykologi, myös suuri koirien ystävä. Ja niinpä siinä kävi, että vain joihinkin kuviin aluksi tarvittava koira nousi kuvituksen päähenkilöksi - se oli koko perheensä ainoa täyspäinen - ja sen esikuvaksi tuli Osku.

Osku nimettiin datanoutajaksi (Canis familiaris datanomicus) - kirja on IT -alalta - ja se on saanut ilahduttaa montaa tenttiin lukijaa, samalla kun se on havainnollistanut monta ihmisen toimintatapaan liittyvää asiaa.

Oskun tarina, osa 3

Osku oli jäänyt meille, kun tytär aikuistuessaan muutti omaan asuntoon, eikä voinut ottaa Oskua mukaan. 15-vuotiaana se alkoi muuttua rauhalliseksi vanhaksi koiraksi. Silmät sumentuivat, eikä kuulokaan ollut kuin nuorena, mutta se näytti nauttivan elämästään ja oli muuten terve. Saatoimme pitää sitä jo vapaanakin mökillä, enää eivät pupuntuoksut houkutelleet metsään. Elettyään niin pitkään kanssamme, se ymmärsi huomattavat määrät puhetta ja tiesi mitä aiomme tehdä seuraavaksi ennenkuin itsekään tiesimme sitä. Kaihistaan huolimatta se luki meitä kuin kirjaa.

Oskun kuolinpäivänä olimme ajaneet mökille viettämään pääsiäistä. Purimme autoa viimeistä kolmen kilometrin hiihtomatkaa varten ja Osku lähti edellä. Tytär huomautti että hän on kyllä vähän huolissaan tuosta sedästä, mutta tuumimme että tuskin se mihinkään lähtee ja se tuntee nämä metsät paremmin kuin me. Sen jälkeen emme enää nähneet Oskua.

Jäljistä päätellen se oli lähtenyt hirven jäljille, mutta jäljestyksemme ei täysin onnistunut, kun maa oli osittain sula. Etsimme Vanhaa Herraa suksin, moottorikelkalla, juosten, emmekä nähneet siitä jälkeäkään. Koira oli hävinnyt kuin maan nielemänä. Yöllä tuli kova pakkanen ja tiesimme että siitä Osku ei selviä.

Oli kurja lähteä Espooseen ilman Oskua ja vielä kurjempaa tulla kotiin ilman sitä. Päässä pyörivät mielikuvat Oskusta tarttuneena henkseleistään risuihin ja koiran paleltumisesta pakkasessa. Ulkoilu tuntui tarkoituksettomalta ilman Oskua, nojatuolissa oli kurjaa istua ja seisoin monta kertaa keittiössä kyynelten valuessa poskille, lihanjämät paistinpannulla ihmetellen, mitä niille voi tehdä, kun Osku ei ole syömässä niitä.

Sitten juhannuksena kuulimme että Oskun oli nähty juoksevan metsästä suoraan salmeen. Se oli kuollut jo, kun aloimme etsiä sitä. Suru nousi taas pintaan, mutta nyt se oli hyvää surua, kun tiesi että Vanha Setämme ei ollut joutunut kärsimään. Ja jonkin ajan kuluttua tuntui jo hyvältä tietää että Suuri Metsästäjämme oli saanut kuolla saappaat jalassa, tehdessään sitä, mikä oli sille kaikkein rakkainta - jäljestäessään.

Oskun tarina, osa 2

Osku tyypillisessä marttyyrikoira-asennossaan

Ratkaisu oli ollut hyvin helppo tehdä, kuka haluaisi sievälle sosiaaliselle ja puuhakkaalle pennulle kuolemaa, jos itse on etsimässä koiranpentua. Mutta Oskun emo oli metsällä käyvä beagle ja mietitytti kärsiikö pentu, kun ei pääse metsälle. Beagle-luonteinen Osku oli kuitenkin mitä mainioin seurakoira, ja jänön jäljille se hankkiutui myöhemmin ihan itsekseen, jos ei ollut tarkkana mökillä oven kanssa. Koskaan Oskua ei oltu opetettu metsälle, mutta ajohaukku kuului tuntien ajan, jos se pääsi karkuun.

Metsästäjän koiraa Oskusta ei olisi kuitenkaan koskaan tullut. Se oli paukkuarka samoin kuin muutkin pentueesta. Huhun mukaan sen kotitalon emännällä oli tapana ammuskella keittiön ikkunasta rastaita hirvikiväärillä, mikä saattoi olla syy.

Jokainen vuodenvaihde oli paha, kunnes otin kerran Oskun lohdutukseksi syliini ja sen jälkeen sitten raahasin 11-kiloista koiraa aina uuden vuoden yön sylissäni. Mutta Osku selvästi luotti minuun, koska Osku lopetti hätkähtelemisen sylissäni. Jossain vaiheessa näytti jo siltä että Osku nauttii paukkeesta, sylipaikka kun oli silloin varma.

Oskun lempipaikka oli muutenkin joko tyttären tai minun sylissäni nojatuolissa. Juttelimme siinä keskenämme pitkät jutut. Osku oli taitavampi keskustelija kuin minä. Se näytti selvästi ymmärtävän minun juttuni, mutta Oskun pitkät tarinat jäivät minulle - häpeä tunnustaa - arvoituksiksi. Mutta vivahteikkaita ne tarinat olivat. Oskun puhe nousi ja laski ja koko 16 vuotta odotin, että sieltä alkaa tulla oikeita sanoja.

Oskulla oli kiusallinen, mutta sivusta katsoen kyllä hauska tapa: Kun se majoittui jonkun syliin, se poimi hampaisiinsa tämän henkilön oikean käden hyvin hellävaraisestä ja nosti sen omille rinnuksilleen tarkoittaen että rapsutappas tuosta. Kun rapsutus taukosi, käsi taas hampaisiin hyvin hyvin hellävaroen.

Jos Osku ei ollut kenenkään sylissä, sillä oli ainakin pää jonkun polvella ja jos sitäkään ei annettu tehdä se otti tyypillisesti marttyyrikoira-asennon, jolla se viestitti että oli koko maailman hylkäämä eikä kukaan piitannut. Osku osasi muutenkin osoittaa mieltään ja tehdä nappulan syönnistä performanssin. Jos kupista ei löytynyt Oskun mielestä koiralle sopivaa ruokaa kuten paistia tai kalaa tai maksalaatikkoa edes, performanssi oli varma. Osku kaivoi kupistaam kovaäänisesti ensin yhden nappulan, toi sen olohuoneeseen paiskasi sen ihmisten eteen, otti sen pompusta kiinni - ja järsi sitä yhtä nappulaansa äänekkäästi kaikkien keskellä.

Ulkona Meidän Sylikoira vaihtui Suureksi Metsästäjäksi, jolle ihminen hihnanpäässä oli Suuri Taakka. Suuri Taakka ei antanut tehdä niin suurta siksakkia katukäytävällä kuin Oskun mielestä olisi ollut tarpeen, eikä Oskun tutkia puunrunkoja niin tarkkaan kuin olisi ollut Ihan Pakko.

Jo ennen Oskun löytymistä olimme neuvotelleet vastuut koirasta. Koira oli tyttären oma, mutta huolehtisimme siitä kaikki yhdessä. Koko 16 vuotta meillä oli siivouskomeron ovessa Oskun ulkoilutuslukujärjestys. Aikuiset huolehtivat aikaiset kouluaamut sekä alkuilta ja iltalenkit. Iltapäivälenkeistä huolehtivat lapset lukujärjestyksen mukaan. Järjestely toimi hienosti. Oli Korppiksen lenkkiä ja Kahden tien lenkkiä ja Finnoilin lenkkiä.

Vain kerran ennen sitä Lopullista Kertaa Oskun karkumatka pelästytti, eikä se oikeastaan ollut edes karussa, etsi vain meitä. Se oli alle vuoden ikäinen, kun jouduimme toisistamme eroon Rajasaaren koirapuistossa. Etsimme Oskua ja joku kertoi nähneensä jonkun toisen päästävän pienen luppakorvan ulos portista. Jotain toista se oli tullut Merikannon tiellä juosten kotimme suuntaan. Toinen meistä jäi lähti autolla koiran perään ja toinen jäi portille odottamaan. Ja Osku löytyi kuin löytyikin palaamassa tuloksettomalta hakuretkeltään takaisin Rajikseen. Olimme yhtä onnellisia ja liikuttuneita sekä koira että me.

13-vuotiaana Oskusta löytyi pahanlaatuinen hormonaalinen kasvain. Lääkäri sanoi että se on helposti leikattava, eikä uusi, jos koiralta poistetaan kulkuset, mutta koira oli lääkärin mielestä liian vanha leikattavaksi. Osku oli aina ollut täysin terve ja oli 13-vuotiaanakin hyvin pentumainen ja reipas, joten päädyimme leikkaukseen. Osku oli perheenjäsen ja perheenjäsenistä kuuluu pitää huolta. Lääkäri vaati ennen leikkausta lupauksen, että emme syytä häntä jos koiran sydän pettää leikkauksessa. Se ei pettänyt ja Osku parani täysin.

....jatkuu