Oskun tarina, osa 3

Osku oli jäänyt meille, kun tytär aikuistuessaan muutti omaan asuntoon, eikä voinut ottaa Oskua mukaan. 15-vuotiaana se alkoi muuttua rauhalliseksi vanhaksi koiraksi. Silmät sumentuivat, eikä kuulokaan ollut kuin nuorena, mutta se näytti nauttivan elämästään ja oli muuten terve. Saatoimme pitää sitä jo vapaanakin mökillä, enää eivät pupuntuoksut houkutelleet metsään. Elettyään niin pitkään kanssamme, se ymmärsi huomattavat määrät puhetta ja tiesi mitä aiomme tehdä seuraavaksi ennenkuin itsekään tiesimme sitä. Kaihistaan huolimatta se luki meitä kuin kirjaa.

Oskun kuolinpäivänä olimme ajaneet mökille viettämään pääsiäistä. Purimme autoa viimeistä kolmen kilometrin hiihtomatkaa varten ja Osku lähti edellä. Tytär huomautti että hän on kyllä vähän huolissaan tuosta sedästä, mutta tuumimme että tuskin se mihinkään lähtee ja se tuntee nämä metsät paremmin kuin me. Sen jälkeen emme enää nähneet Oskua.

Jäljistä päätellen se oli lähtenyt hirven jäljille, mutta jäljestyksemme ei täysin onnistunut, kun maa oli osittain sula. Etsimme Vanhaa Herraa suksin, moottorikelkalla, juosten, emmekä nähneet siitä jälkeäkään. Koira oli hävinnyt kuin maan nielemänä. Yöllä tuli kova pakkanen ja tiesimme että siitä Osku ei selviä.

Oli kurja lähteä Espooseen ilman Oskua ja vielä kurjempaa tulla kotiin ilman sitä. Päässä pyörivät mielikuvat Oskusta tarttuneena henkseleistään risuihin ja koiran paleltumisesta pakkasessa. Ulkoilu tuntui tarkoituksettomalta ilman Oskua, nojatuolissa oli kurjaa istua ja seisoin monta kertaa keittiössä kyynelten valuessa poskille, lihanjämät paistinpannulla ihmetellen, mitä niille voi tehdä, kun Osku ei ole syömässä niitä.

Sitten juhannuksena kuulimme että Oskun oli nähty juoksevan metsästä suoraan salmeen. Se oli kuollut jo, kun aloimme etsiä sitä. Suru nousi taas pintaan, mutta nyt se oli hyvää surua, kun tiesi että Vanha Setämme ei ollut joutunut kärsimään. Ja jonkin ajan kuluttua tuntui jo hyvältä tietää että Suuri Metsästäjämme oli saanut kuolla saappaat jalassa, tehdessään sitä, mikä oli sille kaikkein rakkainta - jäljestäessään.