
Saturday, April 12, 2008
Oskun tarina, osa 4

Friday, April 11, 2008
Oskun tarina, osa 3
Oskun kuolinpäivänä olimme ajaneet mökille viettämään pääsiäistä. Purimme autoa viimeistä kolmen kilometrin hiihtomatkaa varten ja Osku lähti edellä. Tytär huomautti että hän on kyllä vähän huolissaan tuosta sedästä, mutta tuumimme että tuskin se mihinkään lähtee ja se tuntee nämä metsät paremmin kuin me. Sen jälkeen emme enää nähneet Oskua.
Jäljistä päätellen se oli lähtenyt hirven jäljille, mutta jäljestyksemme ei täysin onnistunut, kun maa oli osittain sula. Etsimme Vanhaa Herraa suksin, moottorikelkalla, juosten, emmekä nähneet siitä jälkeäkään. Koira oli hävinnyt kuin maan nielemänä. Yöllä tuli kova pakkanen ja tiesimme että siitä Osku ei selviä.
Oli kurja lähteä Espooseen ilman Oskua ja vielä kurjempaa tulla kotiin ilman sitä. Päässä pyörivät mielikuvat Oskusta tarttuneena henkseleistään risuihin ja koiran paleltumisesta pakkasessa. Ulkoilu tuntui tarkoituksettomalta ilman Oskua, nojatuolissa oli kurjaa istua ja seisoin monta kertaa keittiössä kyynelten valuessa poskille, lihanjämät paistinpannulla ihmetellen, mitä niille voi tehdä, kun Osku ei ole syömässä niitä.
Sitten juhannuksena kuulimme että Oskun oli nähty juoksevan metsästä suoraan salmeen. Se oli kuollut jo, kun aloimme etsiä sitä. Suru nousi taas pintaan, mutta nyt se oli hyvää surua, kun tiesi että Vanha Setämme ei ollut joutunut kärsimään. Ja jonkin ajan kuluttua tuntui jo hyvältä tietää että Suuri Metsästäjämme oli saanut kuolla saappaat jalassa, tehdessään sitä, mikä oli sille kaikkein rakkainta - jäljestäessään.
Tuesday, April 1, 2008
Oskun tarina, osa 2
Jokainen vuodenvaihde oli paha, kunnes otin kerran Oskun lohdutukseksi syliini ja sen jälkeen sitten raahasin 11-kiloista koiraa aina uuden vuoden yön sylissäni. Mutta Osku selvästi luotti minuun, koska Osku lopetti hätkähtelemisen sylissäni. Jossain vaiheessa näytti jo siltä että Osku nauttii paukkeesta, sylipaikka kun oli silloin varma.
Oskun lempipaikka oli muutenkin joko tyttären tai minun sylissäni nojatuolissa. Juttelimme siinä keskenämme pitkät jutut. Osku oli taitavampi keskustelija kuin minä. Se näytti selvästi ymmärtävän minun juttuni, mutta Oskun pitkät tarinat jäivät minulle - häpeä tunnustaa - arvoituksiksi. Mutta vivahteikkaita ne tarinat olivat. Oskun puhe nousi ja laski ja koko 16 vuotta odotin, että sieltä alkaa tulla oikeita sanoja.
Oskulla oli kiusallinen, mutta sivusta katsoen kyllä hauska tapa: Kun se majoittui jonkun syliin, se poimi hampaisiinsa tämän henkilön oikean käden hyvin hellävaraisestä ja nosti sen omille rinnuksilleen tarkoittaen että rapsutappas tuosta. Kun rapsutus taukosi, käsi taas hampaisiin hyvin hyvin hellävaroen.
Jos Osku ei ollut kenenkään sylissä, sillä oli ainakin pää jonkun polvella ja jos sitäkään ei annettu tehdä se otti tyypillisesti marttyyrikoira-asennon, jolla se viestitti että oli koko maailman hylkäämä eikä kukaan piitannut. Osku osasi muutenkin osoittaa mieltään ja tehdä nappulan syönnistä performanssin. Jos kupista ei löytynyt Oskun mielestä koiralle sopivaa ruokaa kuten paistia tai kalaa tai maksalaatikkoa edes, performanssi oli varma. Osku kaivoi kupistaam kovaäänisesti ensin yhden nappulan, toi sen olohuoneeseen paiskasi sen ihmisten eteen, otti sen pompusta kiinni - ja järsi sitä yhtä nappulaansa äänekkäästi kaikkien keskellä.
Ulkona Meidän Sylikoira vaihtui Suureksi Metsästäjäksi, jolle ihminen hihnanpäässä oli Suuri Taakka. Suuri Taakka ei antanut tehdä niin suurta siksakkia katukäytävällä kuin Oskun mielestä olisi ollut tarpeen, eikä Oskun tutkia puunrunkoja niin tarkkaan kuin olisi ollut Ihan Pakko.
Jo ennen Oskun löytymistä olimme neuvotelleet vastuut koirasta. Koira oli tyttären oma, mutta huolehtisimme siitä kaikki yhdessä. Koko 16 vuotta meillä oli siivouskomeron ovessa Oskun ulkoilutuslukujärjestys. Aikuiset huolehtivat aikaiset kouluaamut sekä alkuilta ja iltalenkit. Iltapäivälenkeistä huolehtivat lapset lukujärjestyksen mukaan. Järjestely toimi hienosti. Oli Korppiksen lenkkiä ja Kahden tien lenkkiä ja Finnoilin lenkkiä.
Vain kerran ennen sitä Lopullista Kertaa Oskun karkumatka pelästytti, eikä se oikeastaan ollut edes karussa, etsi vain meitä. Se oli alle vuoden ikäinen, kun jouduimme toisistamme eroon Rajasaaren koirapuistossa. Etsimme Oskua ja joku kertoi nähneensä jonkun toisen päästävän pienen luppakorvan ulos portista. Jotain toista se oli tullut Merikannon tiellä juosten kotimme suuntaan. Toinen meistä jäi lähti autolla koiran perään ja toinen jäi portille odottamaan. Ja Osku löytyi kuin löytyikin palaamassa tuloksettomalta hakuretkeltään takaisin Rajikseen. Olimme yhtä onnellisia ja liikuttuneita sekä koira että me.
....jatkuu
Oskun tarina, osa 1
Osku oli perheenjäsenemme 16 vuotta. Se näytti sopusuhtaiselta ajokoiran pennulta, mutta tosiasiassa sen emo oli beagle ja isä iloinen cocktail kaikesta mitä savolaisissa kylissä koeriksi nimitetään - suomen pystykorvaa isässä oli ilmeisesti eniten. Osku kuoli kilometrin päässä syntymäpaikastaan, juoksi Saimaan sulaan salmeen aprillipäivän tienoilla, pääsiäisenä 2002.
Olimme talvella 1986 käyneet lasten kanssa läpi keskustelun kaikista mahdollisista lemmikeistä ja päätyneet koiraan. Tai oikeastaan, minä päädyin koiraan ja muu perhe oli samaa mieltä. Rotukeskusteluissa oltiin menossa koirakirjojenlukuvaiheessa jossain L-kirjaimessa kultaisen noutajan ja labriksen välissä.
Meille tarjottiin mikä tahansa pennuista. Nartut oli jo hävitetty, urospennutkin hävitettäisiin, jos kukaan ei huoli. Tämä oli kolmas pentue samasta yhdistelmästä, niin kuin rotuväki sanoisi. Pentue vaan ei ollut syntynyt ihmisen käskemänä, Oskun isä oli kaivanut käytävän Oskun emon luokse tarhaan. Suurta intohimoa siis. Kaikki edelliset pentueet olivat saaneet kodin, hienoja koiria kuulemma.
Mietimme viikon ja kävimme hakemassa pennun kotiin Espooseen.
…jatkuu